IRC-Galleria

What has happened to it all?
Crazy, some'd say
Where is the life that I recognize?
Gone away

But I won't cry for yesterday
There's an ordinary world
Somehow I have to find
And as I try to make my way
To the ordinary world
I will learn to survive

En tykkää kaikista biisin sanoista, mutta tästä kohdasta kyllä.

Viime viikoina olen itkenyt ehkä enemmän kuin parina vuonna tätä ennen. En silti kovin paljon, mutta joka tapauksessa siitä tulee hyvä olo.

Tänään käsi otti jo aika pienestä pahasti nokkiinsa, mutta taidan kuitenkin jättää lupaamani etikan juomisen väliin, tyydyn pahaan kahviin ja hiljaiseen kiroilemiseen. Luulen että on hiusmurtuma vaikka jotkut pelottelee reumalla. Oli mitä tahansa, vanhuus ei taida tulla yksi. Eikä mulla olis aikaa varoa tuon paskiaisen käyttämistä, enkä mielestäni edes ole lyönyt sitä mihinkään, vain nostellut äijänä liian painavia pöllejä. Buu-huu, maailma on niin hirvittävän epäreilu jne.

Tänään vois yrittää taas pitkästä aikaa olla tuottava opiskelurintamallakin, jopa soul searching jaksaa viihdyttää vain tiettyyn pisteeseen.

Eikä vieläkään hajua siitä mistä kirjoittaisin rakkaustarinani.

Kuuntelen Sigur Rossia, luen nettisarjakuvia ja olen jossain määrin alakuloinen. Turha päivä koska olen ilmeisesti tehnyt siitä sellaisen.

Hetken kun yritti jotain tehdä niin eikös vaan käsi alkanut taas särkeä niin että hyvää päivää. Mikäköhän rasitusvamma siinä nyt sitten mahtaa olla, ja kauankohan se mahtaa eloani riivata. Toisaalta voihan sen ottaa vaikka ylempien tahojen merkkinä siitä että fyysinen työ ei ole minua varten, vaan olen osa jotian henkistä ja suurta suunnitelmaa. Tietty olisivat voineet lähestyä negaation sijasta position kautta, että sen sijaan että estäisivät muut aktiviteetit olisivat vaikka antaneet jonkun inspiraation sen tulevan suurtekoni tiimoilta.

Mutta kuullostaapa verrattain pirtsakalta ranskalainen Michiko 66, eli voisi oikeastaan käydä tarkastamassa Päiväkodissa. Autolla vai pyörällä, kysymys johon ei toistaiseksi ole tarjota vastausta. Hämy sanoitus tytöllä joka tapauksessa.

Voiko ihanammin päivä enää alkaa? Ilmeisesti, sillä toinen käsivarsi alkoi syystä tai toisesta särkeä ihan järjettömästi. Sitten se pikkuhiljaa väheni, jolloin pelkkä pieni krapula alkoi tuntua suorastaan siunaukselta. Ja nyt on krapulakin jo tiessään, mutta keli on aika kurja ajatellen muita maatilan harrasteita.

Tosi kovalla oleva radio tuntui helpottavan kipua paremmin kuin burana, ja kaiketi jonkin muunkin aistin kuormittaminen olisi tehnyt saman. Ensi kerralla voisi koittaa vaikka juoda etikkaa. Olettaen että vatsan yhteistyökyky ei ole kyseenalaistunut.

Olen yrittänyt ajatella lisää sitä Lost on Translationia, mutta en vaan saa siitä mitään irti. Ehkä seurasin vähän puolinaisesti, mutta en usko että intensiivisyys auttaisi. Ehkä se oli minulle turhan itsestäänselvä tai jotain. Että on niin kuin kokenut tai ajatellut läpi leffan esittämän tunneskaalan siinä määrin että se ei anna mitään uutta. Aika omahyväistä kieltämättä, mutta en minä monesta leffasta näin voi sanoa ja omapahan on blogini.

edit: Olen myös hyvin väsy

Illan leffa oli Lost in Translation ja vaikka olikin ihan hyvä ja kaikkea, sai lähinnä päässä soimään hämyn kappaleen vuosien takaa. Enkä voi allekirjottaa elokuvan teesiä siitä että täyttymyksensä edes kerran saanut rakkaus on selvästi tärkeämpää kuin rakkaus joka ei sitä koskaan saa. Molemmat ovat epätäydellisiä, rakkaus on harvinaista herkkua ja pitää polttaa loppuun. :)

Lost in Translation oli leffa nuoren naisen ja vanhan miehen rakkaudesta ja sai samalla miettimään sitä vastakohtaa vanhasta naisesta ja nuoresta miehestä. Mistä tulee mieleen Hyvä Tyttö pääosassa Jennifer Anniston josta en suuremmin tykkää vaikka muuta väitetäänkin. Ja ko. leffassa vanhempi nainen tajuaa jättää rappiollisen nuoren miehen ja palata tylsän mutta miehekkään siippansa luokse. Ja minä en tykkää olla feministi, mutta onhan tämä vähän tyhmä asetelma. Ja ehkä olen suorastaan sovinisti tai jotain kun väitän että nuori mies ei automaattisesti ole tyhmempi kuin nuori nainen. Vaikka itse taidan ollakin, God help me. :)

Herätys kuudelta eli taitaa olla aika mennä nukkumaan. Joka tapauksessa on kiva olla mää, ja onni ei ole palkintona missään pelissä.

Tuli mieleen että mitä jos kirjoittaisi suomalaisen maanviljelijän, oletettavasti miehen, rakkaudesta maatilaansa. En tiedä onko siitä kirjoitettu jo liikaa, osaanko kirjoittaa siitä halventamatta maanviljelijän rakkautta naiseensa, ja onko siinä muutenkaan mitään järkeä. Mutta ajatus kiinnostaa, ja sitä rakkautta on olemassa, ja se on uhrautuvaa viaksi asti. Monet joutuvat jäämään sen takia vanhoiksi pojiksi ja vielä tekemään jotain muuta työtä voidakseen viljellä isiensä tilaa. Traagista se on siksikin, että he joutuvat turvautumaan ulkopuoliseen apuun (tuet) jotta voisivat jatkaa suhteessa jonka palkitsevuus on vuosi vuodelta kyseenalaisempaa.

Lehmien pois pistäminen ei välttämättä ole monellekaan iso juttu, mutta tilan paketointi ei tule kuuloonkaan. Tämäkin kertoo osaltaan että multa on mustaa kuin veri
.

Katsoin sitten Factotumin, elokuvan Charles Bukowskista. Romantiikka oli aika lailla rappioon kallellaan, ja jotenkin leffä jätti tyhjän olon. Sen aikana tuli mieleen Big Lebowski, joka jätti hyvän olon, jo Lennonin kipale Working Class hero josta tuli haikeammalla tavalla hyvä olo. They hate you if you clever, and they despise a fool ja silleen.

Elokuva juoposta kirjailijasta, joka oli aito, ja yhden sukupolven ja ihmisluokan symboli. Mutta ei leffa oikeastaan kertonut mitä erityistä hänessä oli, ikään kuin se kaikki olisi ollut vain sattumaa. Ja se on vähän ahdistava ajatus, että sattumalta elää sellaisen elämän johon tietyssä ajassa voi samaistua, ja kertoo siitä esimerkiksi runouden kautta. Kai Bukowskin tuotannossa on keskeistä että sellaisesta elämästä voi kirjoittaa ylevästi, ja ehkä elokuvan on tarkoitus on esittää ankea elämä jotta voitaisiin nähdä suuruus jota tarvitaan että siitä voi tehdä valehtelematta ylevän tai anakin merityksellisen. Joten olin kappaleen alussa väärässä mutta en jaksa poistaa sitä.

Tavallaan moinen elämä kiehtoo, mutta enää sellaista ei voi elää merkityksellisesti, nyt pitää elää uudeenlainen elämä ja kertoa siitä uudella tavalla ja ehkä sitä kautta auttaa jotakuta hitaan yön lävitse.

Mutta pitäisi kuitenkin kirjoittaa enemmän ja tämä on sopivan letkeä tapa. Flunssa ei ota hellittääkseen ja taitaa jäädä Amorphiksen keikka väliin. Vähän harmi, sillä ei oiken muutakaan viehkoa tunnu olevan tänä viikonloppuna tarjolla. Ja muutenkaan ei taitaisi ainakaan perjantaina minnekään ehtiä. Pitkästä aikaa mulla on pyöräkin, kaksi vuotta jaksoin toivoa että vanhasta hybridistä tulisi kalu, mutta nyt lipesin ostamaan 3-vaihteisen helkama kulkurin. Sayonara, tuskaiset ratasvaihteet.

Entäs taide/filosofia. Sitä en ole taas tänään pahemmin ajatellut mutta, ehkä katson jonkun leffan ja yritän saada siitä jotain irti. Ehkä jotain imelää taas, pitäisi alkaa kirjoittaa suurta rakkauskertomusta. Jotenkin pää on aiheen suhteen tyhjä vaikka kaikenlaista on sillä rintamalla tapahtunut vimeisen vuoden aikana.

KINGS OF CONVENIENCE
Winning A Battle, Losing The War

Even though I'll never need her,
even though she's only giving me pain,
I'll be on my knees to feed her,
spend a day to make her smile again
Even though I'll never need her,
even though she's only giving me pain
As the world is soft around her,
leaving me with nothing to disdain.

Even though I'm not her minder,
even though she doesn't want me around,
I am on my feet to find her,
to make sure that she is safe and sound.
Even though I'm not her minder,
even though she doesn't want me around,
I am on my feet to find her,
to make sure that she is safe from harm.

The sun sets on the war,
the day breaks and everything is new...