IRC-Galleria

-"Ei mua jännitä! Mua ei jännitä ku kaks kertaa elämässä. Ensimmäinen kerta oli sillon ku synnyin ja sillonki vaan hetken..." Siinä on lause joka on muodostunut tavaramerkikseni vuosien saatossa. Se kun tuntuu sopivan melkein joka tilanteeseen.

Yleensä kun olen tämän sanonut, keskustelun toinen osapuoli kysyy minulta: -koska se toinen kerta sitten oli?
Tähän vastaus kuuluu: -"EI OO VIEL TULLU!"

Tänään oli kuitenkin sellainen päivä että vaikka miehisyyteni estää minua tuntemasta pelkoa, on pakko myöntää että kalpeaksi valahti tämänkin miehen naama. Tänään kun alkoi kaksi (2) viikkoa kestävä työrupeama moottoritietyömaalla. Alleni annettiin kaivinkone ja 30-40metriä tyhjää. Oli siinä ihmettelemistä! Tämä uusi moottoritie kun on louhittu osittain kallion sisään, tunneleiksi ja osa tiepohjasta on louhittu siten että tie kulkee keskeltä kalliota, halkoen kallion kahtia. Tietä reunustaa siis pystysuorat kallioseinämät. Noiden kallioseinämien päällä nöyrä kertojanne viettää seuraavat kaksi viikkoa tasapainoillen kuin nuoralla tanssia.

Tehtäväni on putsata seinämän reunalta kaikki irtokivet jotta ne eivät sitten moottoritien avauduttua tipu niskaasi vaan voit turvallisin mielin ajaa marraskuusta alkaen moottoritietä kohti Turkua. (tai jos olet keskiverto ihmistä älykkäämpi, pois Turusta.)

Tänään oli kaksi sellaista tilannetta joissa sydänvikainen olisi syönyt purkillisen "nitroja", purkin ja pakkausselosteen vielä siihen päälle. Mutta tässä sitä vielä ollaan. Toistaiseksi. Jos kuitenkin käy niin että koneen ikkunoista näkyvä 40metrin pudotus ilmestyy jostain syystä alleni, haluan muistuttaa kaikkia ystäviä, tuttavia, kavereita, rakkaita, että vaikka en sitä aina sano, olette kaikki tärkeitä.

Ja jos sen jälkeen en palaa tänne siitä kirjoittamaan, silloin sinäkin tiedät koska minua jännitti sen toisen kerran...

On melkein puoliyö kun kaarran kerrostaloni parkkipaikalle. Nousen autosta ja lähden kävelemään kohti rappua. Matkalla silmiini osuu tuttu hopean värinen auto ja sen raollaan oleva ovi.

Otan askeleen kohti autoa ja huomaan oven raosta roikkuvan jotain kiiltävää. Näyttää melkein vyön soljelta. Nostan katseeni oven alareunasta aina sivulasiin asti. Sivulasista pystyn juuri ja juuri erottamaan tumman hahmon. Pian hahmo autossa havaitsee minut ja niin minua tuijottaakin nyt kaksi valkoista silmämunaa.

Aavistuksen hämmentyneenä kysynkin tuolta hahmolta että: -"Mitähän se herra mahtaa puuhailla?"
Vastaukseksi saan kysymyksen: -"Onks tää sun auto"?
Vaikka auto ei minun ollutkaan, tunnen auton omistajan niin hyvin että tässä tilanteessa uskallan sanoa auton olevan minun.
-"Älä ny?" Sanoo ääni autosta. -"totaa.... mä vaan venailen mun kaveria. Se lähti käymään tos sisällä. Se kyllä väitti et tää on sen auto."
-"Vai niin se väitti..." totean närkästyneenä. On aika soittaa Poliisit paikalle.
Tässä vaiheessa tuo tumma hahmokin päättää lopulta nousta autosta. Vedän keuhkot täyteen ilmaa, levitän hartoita kuin variksen poika keväällä ja jään odottamaan vastapuolen seuraavaa siirtoa...

Hämmästyksekseni huomaan että tuo autosta noussut hahmo on noin 20-25vuotias jantteri. Ulkoisesti ei mitenkään poikkeava, ihan niinkuin kuka tahansa meistä. Yhden asian kuitenkin huomaan. Mies on selvästi vetänyt jotain muutakin kuin pulkkaa ja nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta! Sen verran on hänen katseensa lasittunut ja jutut sekavia.

Huomaan myös ettei mies yritä edes tehdä vastarintaa vaan jää kiltisti odottamaan virkavaltaa kanssani ja hyvä niin. Vaikka pieni painiottelu ja/tai päähänlyöntikilpailu piristäisikin iltaa mukavasti, on parempi ettei siihen tarvitse nyt mennä. Sen verran reilusti mies kuitenkin oli jossain aineissa että näinköhän se olisi edes ymmärtänyt kipua. Kova poika se oli silti keksimään tarinoita siitä miten ja miksi hän oli autoon päätynyt.

Poliisinkin jo selvitessä paikalle mies pysyy edelleen rauhallisena. Poliisi tekeekin työnsä ja kerää kohtuullisen määrään erinäisiä ambulleja, pillereitä ja pastilleja kyseisen kaverin taskuista. Autosta sen sijaan on yritetty anastaa cd-soitinta ja mitä ilmeisemmin sitä on yritetty käynnistää.

-"Hyvään aikaan osasit sitä häiritä!" sanoo poliisi minulle virnistäen, samalla kun hän painaa käsiruadat jantterin ranteisiin.

Hetken todisteita kerättyään virkavaltakin häviää yöhön. Samoin teen minäkin.

Mutta jos kuitenkin suunnittelet jotain rikollista... Muista ensin kysyä itseltäsi yhtä asiaa!
Tunnetko itsesi onnekkaaksi ja onko Janne jo nukkumassa?

MURINAA ja MARINAA liikenteestä...


Viimepäivät ovat olleet levotonta aikaa meille motoristeille.
Poliisi on aktiivisempi kuin koskaan ja nimenomaa moottorisoiduilla, kaksipyöräisillä, kehonsiirtimillä liikkuvat ihmis-merkkiset nisäkkäät ovat olleet suurennuslasin alla.

Moottoripyörällä edes lievää ylinopeutta (ja nyt ei siis todellakaan puhuta mistään niskantaittonopeuksista) ajava ihminen kun tuntuu nykyään olevan samalla viivalla murhamiesten ja orpojen kiduttajien kanssa... Vähintään.

Niin sanotut "siviilipyörät", jotka ovat mahdollisesti samanlaisia muoviluoteja kuin omasi, ovat lisääntyneet myös rajusti.

Tälläisen pyörän tunnistat vasta sitten kun olet hiljentänyt juuri alkaneelle 60km/h rajoitus alueelle, poliisin sanoin "liian myöhään" ja äsken perässäsi kurvaillut motoristi liimaantuu takapyörääsi ikäänkuin haastaakseen sinua kilvan ajoon. Jos kuitenkin viisaana ihmisenä hylkäät tämän haasteen niin hetken kuluttua alkaa haastajan katteiden sisällä vilkkua jo lorussa vanhan talomaalarin käyttämiä sävyjä. Sinistä ja punaista. Tästä siis tunnistat siviili-poliisi-pyörän!

Toki poliisi on ottanut tarkkailuun myös muun mootorisoidun liikenteen. Tällä uudella ns. "nollatoleranssilla" nopeuksien ylityksen suhteen saadaan taas lisää rahaa valtion kassaan ja täysin järjettömällä tavalla!

Eihän voida olettaa että jokainen tietää ajamansa ajoneuvon mittarivirhettä. Eihän?
Varsinkin nyt, kun ainut laite mistä kuljettaja näki ajoneuvonsa todellisen nopeuden, eli navigaattori, ollaan kieltämässä niin ettei se saisi olla kuljetajan näkökentässä!
Autosi mittarivirhe kun voi olla jopa 10km/h suuntaan jos toiseen!

Peräkkäin menee siis kaksi autoa ja molempien matkanopeusmittarit näyttävät samaa lukemaa. 80km/h.

Toisen auton todellinen nopeus saattaa olla 70km/h. Hän siis "köröttelee tien tukkona". Takaa tulevan auton mittari näyttää samaa 80km/h mutta hänen todellinen noputensa voi olla esimerkiksi 86km/h. Hän siis "kaahaa" ylittäen reilusti tämän uuden nollatoleranssin rajat.

Kyllä. Liikenneonnettumuus ja liikennekuolemien tilastot ovat surkeaa luettavaa mutta suurin osa vakavista tai kuolemaan johtaneista kolareista on kohtaamisonnettomuuksia.

Entäpä kuinka monta prosenttia noista kohtaamisonnettomuuksista johtuu joko päihteistä tai sairaskohtauksista??? Tarkkaa prosenttia en muista, enkä sitä siksi tähän uskalla kirjata, mutta iso se oli.

Onhan siis totta että kun rattijuoppo törmää sinuun maantiellä, on sinulla parempi mahdollisuus selvitä kolarista vammoitta, jos rattijuppo ajoi matalampaa nopeutta!

kysyisin kuitenkin että onko silloin ongelmaa lähestytty oikein?

Kiitos ja anteeksi.

Ajaisitko sinä Riihimäestä Ouluun kahdeksi tunniksi kahville ja sen jälkeen vielä takaisin Riihimäkeen?
Minä ajoin.

Vanhin siskoni meni ja muutti Ouluun tässä jokunen aika sitten. Ei voi kun ihailla päättäväisyyttä joka sai hänet lähtemään etsimään onneaan pois kaiken tutun ja turvallisen luota, sinne Ouluun. Ehkäpä tuo kaikki tuttu ja turvallinen oli alkanut käymään liiankin tutuksi ja liiankin turvalliseksi. Mene ja tiedä mutta ei varmasti huono ratkaisu.

Eilen tosiaan oli Siskollani ja hänen miesystävällään, jonka työtarjouksen perässä he sinne Ouluun lähtivät, samalla tupaantuliaiset ja kihlajaiset.
Kyllä! sisko-kulta meni ja pamautti vielä kihloihin! Ikäänkuin siinä Ouluun muuton kylkiäisinä!

Siinä olikin jo monta upeaa ja pätevää syytä lähteä ajamaan Ouluun muutamaksi tunniksi. Kello oli kokolailla 12.00 kun Mersedeksen tähti osoitti ensimmäisen kerran kohti Oulua. Noin Klo. 04.00 oli tuo samainen tähti ajanut sisään Riihimäen ydinkeskustaan. Että sellainen lauantai-ajelu. Tulihan käytyä Oulussa!

Samalla reissulla näin myös keskimmäistä sisko-kultaani, joka nykyään asustelee Suomen Helsingissä mutta matkustelee ristiin rastiin maapalloa harvasenpäivä. Häntä kun en liikaa näe muutenkaan niin tässä tarjoutui siihenkin oiva mahdollisuus. Ainakin kolme kärpästä yhdellä iskulla siis.

Hieno reissu oli ja kaikki meni hyvin. Ainoa asia joka hieman jäi harmittamaan oli se että tuossa viikolla, 23.päivä vuosia täyttänyt kummipoikani juhlisti syntymäpäiviään juurikin tänä samaisena lauantaina... Toivottavasti voin korvata sen käymällä tänään kakkukahvilla hänen luonaan ja kantamalla hänelle sylikaupalla lahjoja!

Näillä eväillä...

Maanantain koittaessa oli oloni edelleen kuin sillä junan alle jääneellä jäniksellä. Tai oikeastaan tunne oli siitä vielä astetta tukalampi.

Kun työpäivän loppuessa kuumetta rupesi olemaan jo reilusti yli 39 ja syömäni ruoka poistui tulosuuntaansa oli aika myöntää tosiasiat ja todeta ettei tässä kunnossa nyt ihan maratoonia ainakaan maaliin asti juostaisi.

Tiistai aamuna kävelin sitten nöyränä työterveys asemalle hakemaan elämäni ensimmäistä sairaslomaa! En tiedä mikä siinä on mutta jotenkin se kävi ylpeyden päälle olla töistä flunssan takia pois. Löysihän ne sieltä poskiontelontulehduksen ja jostain syystä kohonneet tulehdusarvot mutta hei!
OLENHAN MÄ NYT JUMALAUTA SAHANNUT JALKAANI MOOTTORISAHALLA JA SILTI EN SUOSTUNUT OTTAMAAN SAIRASLOMAA TAI EDES OLEMAAN TÖISTÄ POISSA! Miten jumalauta tällänen flunssa pysäyttää ison ihmisen?

Näitä asioita sain jäädä miettimään koko loppuviikoksi koska sen verran minulle sairaslomaa kirjoitettiin. Samasta kynästä kirjoitettiin myös kauhea määrä erilaisia reseptinalaisia lääkkeitä ja käskettiin ostaa vielä toinen mokoma reseptivapaita lääkkeitä.

Puolikassia noita pillereitä on nyt vedetty ja olo on kyllä kohentunut mikä onkin hyvä sillä perjantaina onkin ensimmäinen B-kansan kokoontuminen Helsingin "Hietsussa". Kesän ensimmäinen virallinen B-ilta näkee päivänvalon. Sinne olisi tarkoitus suunnata usean moottoripyörän voimin nauttimaan ilmapiiristä, näkemään ja kokemaan.

Vieläkun muistaisi että maltti on valtti näillä reissuilla niin saisi todenäköisesti säilyttää ajokorttinsa yli huomisen sillä myös virkavalta on varsin tietoinen tästäkin tapahtumasta. Mutta eiköhän tämä tästä. Fiilistelen sitten vaikka tänään ostamallani uudella ajotakillani sen siaan että yrittäisin hurmata kansaa ajotaidoillani tai sitten ajotaidon ja aivojen puutteella... Mene ja tiedä mutta huomena "Hietsussa" sekin nähdään...

Nyt unta kuulaan!

Viimeviikolla työpäivät venyivät taas yömyöhään. Ikäänkuin siinä ei olisi tarpeeksi, soittelivat "kerhon poijaat" joka päivä kysyäkseen että lähdenkö ajelemaan kun kelikin on näin hyvä, vaikka tiesivät minun olevan töissä! Reilua!

Perjantaina töissä alkoi tuntua kurkussa pientä karheutta ja kipua.
Kirosin itseksekseni että vain minun tuurillan tullaan kipeäksi kun edessä olisi vapaa viikonlopppu ja aurinkoinen keli!

Lauantaina sitten olo oli heikko, mutta mitä sitten! Eikun ajelemaan.Visiiriä kun piti hieman auki niin ajoviima piti nenästä ulospyrkivän kuonan pään sisällä.
Tervettä?
No ei varmasti mutta mitä sitten?

Tänään oli sitten se päivä jota maamme ainoa hetero säämies, Pekka Poutakin kehui erityisen aurinkoiseksi ja lämpimäksi.
Päivä joksi olimme sopineen taas menevämme ajelemaan suurella joukolla.
Päivä jolloin minulla takana on yhteensä kokonainen tunti yöunia. Olo on ja on ollut kuin junan alle jäänellä jäniksellä. Kuumemittarissa elohopea kiipeää aina 38 ja sen yli. Ei perkele! Vieläkun sjubelexit soittaa kertoakseen että tunnin päästä lähetään ajelemaan, olen saavuttanut vitutuspisteen johon ei riitä yksikään tunnettu asteikko. Nyt ei pysty! Perkele!

Nyt makaan sohvalla peiton alla ja katselen urheilukanavalta ratamoottoripyöräilyä ja yritän olla kuulematta hämeenkadulta kantautuvia moottoripyörän ääniä...
Perkele kun pitää olla näin tyhmä, hullu ja idiootti!

Viro. Tuo paikka josta suurella osasta väestöstä on jokin kokemus, näkemys tai mahdollisesti jopa molemmat.

Kuten aikaisemmin tuli mainittua, lähdimme vanhojen luokkakavereiden kanssa Viroon!

Pika-aluksella maita erottavan vesistön ylitys ja kirjautuminen hotelliin. Sauna-osasto oli varattu heti saapumisesta alkaen. Aivan niin kuin aikaisempanakin vuonna, tosin tänä vuonna siitä selvittiin ilman vakavia vahinkoja. Saunomisen jälkeen menimme syömään, aivan niinkuin aikaisempanakin vuonna. Syömisen jälkeen olimme valmiita valloittamaan Estooniaaaaa...

Kiertelimme eri baareja, yökerhoja, kuppiloita ja discodeekkejä kunnes saavuimme erään taximiehen suositteleemaan yökerhoon, Hollywoodiin.

Takit jätimme narikkaan, palvelusmaksua vastaan. Kävelimme kassalle ja suoritimme sisäänpääsymaksun. Kaverit edelläni ojensivat sisäänpääsyyn oikeuttavan rahasumman ja saivat kuitin suorituksesta kera vaihtorahojen.
Sitten tuli minun vuoroni. Maksoin vaadittavan rahasumman ja nainen ojensi vaihtorahat. Tämän jälkeen hän alkoi rahastaa seuraavaa jonossa olevaa. Noh, ajattelin ja lähdin kävelemään kohti yläkertaan johtavia portaita. Portaiden alapäässä oli kaksi järjestysmiestä vastassa jotka suorittivat ruumiintarkastuksia edelläni oleville. Sitten tuli minun vuoroni. Ensimmäisenä minulle sanottiin ticket, please. Minä ihmettelin että mikä ticket? Sitten minulle kerrottiin että sisäänpääsynmaksun yhteydessä minulle on luovutettu "the ticket" jota ilman en pääse portaita ylös.

Palaankin siis kassalle ja kysyn että miksi en saanut sisäänpääsyyn oikeuttavaa lippua? Nainen sanoo antaneensa minulle lipun ja jatkaa välinpitämättömänä töitään. Kysyn siis että voinko saada uuden lipun? Se ei kuulemma ole mahdollista. Tässä vaiheessa selviää että eräs toinen seurueemme jäsen on kokenut saman kohtalon. Tässä kohtaa huonosti Englannin Lontoota murtava "head of the security" mies tulee selvittämään tapahtunutta.

Aikamme asiaa selviteltyämme meille kerrotaan että nyt meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko maksamme uudelleen lipun tai poistumme ulos. Tässä vaiheessa rupesi allekirjoittanutta vituttamaan siinä määrin että äänen ulostulo volyymi nousi pari naksua. Ei se nyt iso summa ollut mutta periaatteesta on taisteltava! Huusin ovimiehelle että kuinka tyhmänä te meitä pidätte? Kun kaikki myöntävät että olemme maksaneet sisäänpääsyyn oikeuttavan rahasumman mutta silti emme pääse sisään? Tämähän on silkkaa kusetusta! Päästätte osan seurueesta sisään, jätätte muutaman jätkän ilman lippua ja ajattelette että kyllä me maksamme sisäänpääsyn uudelleen jotta pääsemme kavereidemme kanssa ylös??!!

Pian huomaankin että ympärillämme on kaikkiaan viisi (5) kpl turvamiehiä. Tästähän saimme vielä lisää virtaa ja siksi valitan ja vittuilen entistä enemmän ja entistä kova äänisemmin! Onneksi en ole kovinkaan voimakkaasti humalassa sillä jos olisin, olisi nyt suomi-viro vapaaottelu käynnissä! Aikamme turhautuneisuuttamme verbaalisesti purettuamme suuntamme kuitenkin ulos rakennuksesta. Mehän emme tuplasti maksa noille saatanan huijareille! Soitamme vielä kavereille yläkertaan ja kerromme tapahtuneesta ja siitä että vaihdamme baaria!

Otamme taxin keskustaan ja taas meitä yritettään kusettaa! Taximies ajaa muutaman korttelin ympäri ylimääräistä hurua, että saa muutaman kruunun lisää taksa mittariin. Puuttuuko näiltä idiooteilta itsesuojeluvaisto vai mitä vittua?

Tilanteen selvettyä painellemme toiseen yökerhoon. Tällä kertaa hyvään sellaiseen. Pian muut seurueemme jäsenetkin saapuvat paikalle ja hauskanpito voi alkaa. Siellä viihdymmekin sitten aina aamuyöhön jolloin väsymys lopulta ottaa vallan ja suuntaamme mielenkiintoisen grillin kautta hotellille nukkumaan.

Puoliltapäivin oli huoneen luovutus ja ennen sitä aamiainen joka syystä tai toisesta kärsi pienestä osanottaja pulasta... Tämän jälkeen meille jäikin siis useita tunteja aikaa kierrellä ristiin rastiin Tallinnan katuja kunnes oli aika lähteä kohti saatamaa. Satamaa kohti kävellessä ystäväni, jota kutsumme tässä kertomuksessa "Jorkaksi", summasi koko reissun loistavasti ja noihin sanoihin on hyvä tämäkin merkintä lopettaa, mutta ensin haluan kiittää kaikkia osallistujia. Kiva oli taas mukavaa! Ensivuonna taas uudestaan! Mutta nyt. "Jorkan" syvä-analyysi reissusta:
"Ihan kiva reissu! Känniin tultiin, rahaa paloi ja munuaisiakaan ei varastettu!"

Seison Katajanokan terminaalin pihassa.
Palaan muistoissani reilun vuoden taaksepäin. Seisoin silloin tässä samassa paikassa. Olimme silloin ja olemme nyt lähdössä vanhojen koulukavereiden kanssa perinteiselle retkelle Viroon.

Se oli noin vuosi sitten kun viimeksi olimme tällä reissulla ja tuon reissun innoittamana kirjoitin ihka-ensimmäisen päiväkirja merkintäni galleriaan. Reissu oli hurja ja allekirjoittanut kärsi myös fyysisen vahingoittumisen. Onneksi ryhmämme ensiaputaidot ovat ensiluokkaiset ja repeytynyt varvas saatiin tuettua muihin varpaisiin kiinni. Näin pääsimme nauttimaan yöelämästä ja huolehtimaan kipulääkityksestä eikä minun tarvinnut tutustua paikallisen terveydenhullon toimivuuteen. Suomessa sitten kävin sitä näyttämässä oikeille terveydenhuolto-alan ammattilaiselle ja siellä sitä ihmeteltiin ja tuumattiin että on se kova! Ilmeisesti jotain oli kuitenkin tehty oikein sillä sain pitää varpaani ja nykyään sen saa myös koukistettua, muiden lajitovereidensa tavoin.

Elikkäs kaikesta päätellen odotuksen tästä reissusta ovat kovat. Hengissä yritetään pysyä mutta muuta en uskalla luvata...

LAUANTAI.
Kuten jotkut teistä ovat lukeneet aikaisemmasta merkinnästäni edellinen yö oli vietetty pyörätallilla eli unenriistolaboratoriossa.

Aamulla kauneusuneni katkaisee puhelimestani kantautuva musiikki. MP-Kerhomme soittoääni: Danny feat. Beats and styles - Pommitajat biisi kantautuu eetteriin diskanttivoittoisesti.
Sjubelexit soittaa kiittääkseen minua siitä sadetanssista jonka suoritin alkuviikosta, jolla oli tarkoitus estää se ettei jätkän pääsisi ajelemaan, koska oma moponi oli vielä silloin osissa. Tanssi tosin tuntui purevan vasta nyt. Kun katson ulos voin todeta omin silmin että vettä sataa ja kaikkia vituttaa! Taisi pilkka kapsahtaa omaan nilkkaan.

Suljettuani puhelimen, alkaa kyseinen biisi soimaan pian uudelleen. Vastaan puhelimeen ja tällä kertaa kurkunkastaja toteaa varovasti: "olisit sä sen tänäänkin kerenny kasamaan..." tarkoittaen pyörääni. Kiva kun kerroit!

Kerättyäni sängynpohjalla vitutusta riittävästi, pomppaan pystyyn ja kävelen peilin eteen! Katson kuvaa peilissä ja kulmat rytyssä huudan: "JA MULLEHAN EI VITTUILLA!!!""
Puen ajokamat päälleni ja lähden hakemaan pyörää tallilta.

Pienen ajolenkin jälkeen mies ja varusteet ovat likomärkiä mutta siitäkin huolimatta mies vaan vuoroin hymyilee ja sitten virnistelee vittumaisesti. On se kova!

SUNNUTAINA olikin jo sitten hieman paremmat ajokelit.
ISO KIITOS sinulle BMW kuljettaja joka varoitit ryhmäämme noista sinisistä ritareista, jotka hiustenkuivaaja kädessä meitä tienposkessa odotteli... Ilman sinua osa ryhmästämme, minä mukaan lukien, olisi mitä ilmeisemmin KÄVELLYT tänä aamuna töihin. Olisihan se ollut hienoa luovuttaa "licenssi" suomen virkavallan hellään huomaan heti toisena ajopäivänä. Harvinaisen Hieno Mies tuo BMW kuljettaja.

Maanatai aamu ja taas sataa! Mutta tänään en uhkaa luonnovoimia vaan pyörä saa seisoa tallissa. Ehkä!

Nyt jos joku vielä miettii että oliko se valvominen kaiken tämän arvoista, niin voin kertoa. OLI!

Eilen, (perjantaina) työvuoron venyessä aina pitkälle yli puolenyön, mietin mitä tehdä tuon aiemmin mainitsemani dilemman kanssa, elikkäs pyöräni. Tai oikeammin sen mutterikasan joka joskus oli pyöräni.

Jos kasaisin sen alkuperäiskuntoon seuraisi siitä vittuilua.
Jos taas odotan osien valmistumista seuraa siitäkin vittuilua. Ei ole helppoa. Järkevänä miehenä tein nopean päätöksen. Kuuntelen mieluummin vittuilua ja nautin ajamisesta kun kuuntelen vittuilua ja kärsin muiden ajamisesta.

Se on myönnettävä että sen verran on kusta päässä allekirjoittaneella että jos jotain päätetään, se tehdään. Aikaa tai paikkaa katsomatta. Siksipä kun työauton keula tavoitti lopulta kotoisan Riihimäen ja kellon näyttäessä tuolloin 02.00, otin itselleni uuden suuntiman. Pyörätalli.

Pyörä pukille ja palapeliä kokoon. Harmaita hiuksia ja ennenaikaista kaljuuntumista estääkseni olin lajitellut osat hyvin ja työ kävikin melko ripeästi. Tunnin sähellyksen jälkeen olinkin onnistuneesti piilottanut katteiden sisään tuhansia kilometrejä sähköjohtoja, erinäisiä antureita ja releitä.
Olen siis yhtä pätevä kuin insinööri Japanista.

Puolituntia lisää ja olin onnistuineesti kiinnittänyt pyörään mm. tankin, jota en vastoin kaikkia ennakko odotuksia ja karman lakeja onnistunut tiputtamaan lattialle. Outoa! Kaikki meni kohtuullusella vauhdilla paikoilleen ja kellon näyttäessä 04.00 oli pyörä valmis! Avain virtalukkoon ja vehje käyntiin. No ei ihan. Pitihän se arvata! Ei kaikki voi mennä putkeen. Koskaan.
Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut mitään vakavaa. Akku oli vain päässyt tyhjenemään pitkän "talven" aikana. Siispä hakemaan laturi töistä ja akku lataukseen.

Aamulla sitten räjähtää! Jos on hyvä keli niin pyörä räjähtää käymään ja jos on huono keli, räjähtää luonnollisesti kuljettaja!!!
Nyt nukkumaan.