Me tiedettii vaa, et välimatka meitä määrää.
Nyt loppujen lopuks me ei mennä yhtämatkaa,
yritän keksii, miten eteenpäin jatkaa.
Vaik olit kaukana, olit aina mun mielessä,
mun sydämessä, tossa sohval mun vieressä.
Ja kun me oltiin lähekkäin mä aloin turhist suuttuu,
sä sanoit mulle: "Jätkä hei! Nyt sun pitää muuttuu!"
Mut en tarkottanu pahaa, en tarkottanu sanaakaan.
En tajunnut miten katoavaista olla saattaa
nää yhteiset hetket, jotka jäivät vähiin.
Mutta silti kaikest huolimatta mä niin toivon,
et mä voisin sanoo sulle jotain,
millä saisin korjattua elämäni suurimman mokan.
Kun mä päästin sut menemään, sä lähdit kävelemään,
enkä pysty näkemään sua ehkä koskaan enää.