IRC-Galleria

Toisinaan sitä pysähtyy miettimään kaikkea, mitä ikinä on tapahtunut; uppoaa syvälle siihen omaan maailmaansa, jossa kaikki ei olekaan niin kaunista. Siihen maailmaan, joka on täynnä katkeraa surua, epätoivoa ja pelkoa. Maailmaan, jonka värit ovat musta ja valkea sekä niistä sekoittunut harmaa. Ei edes pilkahdusta hopeaa, kaikki on vain tympeää, pimeää, masentavaa. Siinä maailmassa voi kieriä lätäkössä, joka on koostunut omasta itsesäälistä. Siellä on mukava muhinoida ja antaa kaiken paskan vyöryä ylitse, edes yrittämättä estää sen tulemista. Olisi miltei täysin valmis hukkumaan sinne, päästämään irti todellisuudesta, vaikka tietää, että todellisuus on monta kertaa kauniimpi, kuin päänsisäinen maailma. Silti tahtoisi kadota kokonaan siihen mustavalkeaan maailmaansa, jossa on vain raastavaa tuskaa ja kaikennielevää epätoivoa, kylmästi kuristavaa ja repivää pelkoa ja kipumetsä, jonka jokainen vääntynyt puu nauraa noitanauruaan, selkäpiitä karmivaa.
Kaikki ne tunteet epätoivosta vihaan tulvivat sisälle, kun astuu harmaaseen maailmaansa, jossa ei ole muita ihmisiä. On vain minä ja minun tunteeni. Jos edes niitäkään, siellä mikään ei ole todellista tai epätodellista, siellä kaikki on vain sumua ja hämärää. Voi olla, etten oikeasti olekaan siellä tai voi olla, että oikeasti se maailma ei olekaan mustavalkoinen. Kenties se sumu joskus hälvenee ja huomaan, että kaikki ympärilläni säihkyy sateenkaaren väreissä. Ehkäpä oma maailmani onkin täynnä laululintuja, veden solinaa ja värejä. Voihan olla, että siellä on monta satakieltä ja kaunissilmäisiä kauriita, kehrääviä kissoja ja leveästi hymyileviä oravia, pörhäkkä häntä poskeani koskettaen. Kenties oma maailmani on joskus kirkasvärinen ja todellisuus jotain, minne en tahdo palata.
Vai olenko vain sekoittanut todellisuuden ja pääni sisäisen maailman?