Minä aion karistaa jaloistani minulle joskus niin rakkaan opiston tomut. Tai jaa, kai se vieläkin on rakas, mutta eri tavalla. Ennen se oli haluan-olla-täällä-rakas, nyt se on haluan-pois-täältä-rakas. Niissä on hiuksenhieno ero, jota kovinkaan moni ei havaitse. Nykyään minun maailman rakkaimmassa paikassani on ahdistava ja seinät päälle kaatava tunnelma. Se surettaa minua suuresti, sillä joskus tämä paikka oli minulle Koti. Nyt se ei enää ole ja koen olevani melko koditon, mikä on sekin minusta aika surullista. Mutta koska päätin olla rohkea ja hypätä uusien tuulien matkaan, niin voi olla, että hyvinkin pian minulla on Koti.
Oikea, oma Koti. Oikea, oma Kotini on pohjoisessa, kaupungissa josta niin kovasti pidän. Kodissa tulee olemaan minun omat tavarani, kaikki vain minun, minun! Saan maksaa omat laskuni, tehdä omat päätökseni ja elää omaa elämääni. Mitä muuta nuori, riehakas henkilö voikaan toivoa, kuin omaa koloa jonne rakentaa pesän? Ja siellä minä sitten asustelen pesässäni oman Sasu-kissani kanssa, jonka aion hankkia heti ensi tilassa.
Tosin suunnitelmani voivat kariutua, jos käy niin viheliäisesti, etten pääsekään opiskelemaan ammattikouluun kokkausta tai muuta jännää. (Ravintolakokki, leipuri-kondiittori tai suurtalouskokki, oujea.) Mutta nyt päätin uskoa itseeni suuresti ja suuresti ja uskoa, että pääsen sinne ammattikouluun sisään. Jossen, niin se on voi voi. Sitten pitää ruveta tonkamaan peruutuspaikkoja ja soitella epätoivoisesti joka paikkaan. Tänne ex-rakkaan luokse en enää takaisin halua tulla seinien liiskattavaksi.
Jos siis kaikki käy hyvin, niin minut löydätte noin puolen vuoden kuluttua pohjoisemmilta piireiltä! Ei kuitenkaan aivan joulupukin ja porojen luolta..