IRC-Galleria

Voi hitto että mä vihaan mun serkku-tyttöä.... Se oli tänään meillä...ja se tietää tasan tarkkaan että pelkään kuollakseni hämähäkkejä, ja mitä se teki - jälleen kerran?? Raahas mun huoneeseen kasan hämähäkkejä! Muovisia tosin, mutta nekin riittää säikäyttämään mut hengiltä. Oli tosi kiva ku vähän aikaa sit kävelin eteiseen, vedin hupparin naulakosta päälleni ja käännyin ympäri, vaan huomatakseni että mun huoneen lattialla oli siin ovensuussa hervottoman kokonen hämähäkki, joka hämärässä näytti vielä ihan aidolta. Paniikki iski, en kyenny liikkumaan mihinkään ja meinasin ruveta itkemään? Tuijotin sitä varmaan viis minuuttia ihan lamaantuneena ennen ku sain itteni hiipimään olkkariin ja parvekkeelle. Meinasin jo jäädä olkkarin sohvalle nukkumaan, mut sit raahauduin kuitenki takasi huoneeni ovelle ja laitoin kattovalon päälle, ja tajusin et se oliki leluhämähäkki....sit tökin sen jollain kengällä pois täältä....

Muutenki Jemina on ihan hirvee...se on niin piloille hemmoteltu kakara ettei pahempaa löydy. Se on hirvee lapsityranni, pompottaa kaikkia mielensä mukaan. Tekis mieli pitää sille pieni oppitunti siitä, kuinka ihmisille puhutaan. Mutta koska ei ole mun lapsi, ja jos kurittaisin sitä edes verbaalisesti, niin sen äiti varmaan hyökkäis mun kimppuun....koska se on kutakuinkin yhtä paha ku Jemina. Mä en suoraan sanottuna ymmärrä, kuinka joku voi kasvattaa lapsestaan tollasen?? Se on jonku 8 vanha kai, ja käyttäytyy ku omistais koko maailman. Että toivotanpa vaan onnea sen vanhemmille sit ku se on murrosikänen...tosin käy sääliks äitin veljeä....se on eronnu Jeminan äidistä, ja Jemina on ollu Jampen luona tyyliin vaan viikonloput, vaikka olis halunnu isänsä luo asumaan, niin tottakai se antaa melkein kaiken periks ku Jeminan äiti ensin kieltää kaiken.... EI HYVÄÄ PÄIVÄÄ?! Enkä nyt todellakaan yritä väittää että ite olisin mikään nero kasvattamaan lapsia, mutta kyllä mä nyt herran jestas osaisin opettaa lapsen käyttäytymään...

Toisekseen...en oo pitkään aikaan tuntenu itteäni näin totaalisen yksinäiseks. Kyllä mulla kavereita on, hyviäkin, mutta jostain syystä alan taas kyseenalaistamaan sitä että pitääkö ne musta oikeesti.... Yleensä tällänen tunne on vaan talvisin ku oon masentunu....mut...en kai mä kesällä voi masentua? Yksinäisyyden tunnetta lisäs se, että luin mun ja Rikun mesekeskusteluja helmi-maaliskuulta...ikävä senku kasvo, ja tuli jotenki tosi tyhjä olo...mä antaisin mitä tahansa siitä, et saisin elää sen helmi-maaliskuun uudestaan....ja että osaisin vieläkin luottaa ihmisiin, etenki kavereihini... Ja tähänki se yks vitun hippimuija facebookista toteais varmaanki että tää on ihan mun oma moka. Kuten on kaikki muukin minkä annan vaikuttaa itteeni. Enpä oo pitkään aikaan törmänny johonki ventovieraaseen joka osais ärsyttää mua niin paljon.

Mut mä en oikeasti ymmärrä tätä yksinäisyyden tunnetta? Tuntuu ku mulla ei olis ketään....Mun ei tee mieli mennä minnekkään, mutta en myöskään pysty olemaan kotona, koska tuntuu siltä ku seinät kaatuis päälle. En saa kotona mitään aikaseks...makaan vaan sängyssä ja luen kirjaa, josta ei jää mitään päähän, ku en pysty keskittymään ku sisällä on niin helvetin tyhjä tunne... Ja tällä kertaa edes musiikin kuuntelu ei auta. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana se melkeinpä pahentaa oloa. Mä oon taas pelkkä tyhjä kuori...mikään ei merkitse mitään...jos asuisin omassa kämpässä, niin joko heittäytyisin tosi vastuuttomaks, tai en tekis yhtään mitään, linnottautuisin kämppääni, sulkisin puhelimen enkä pitäis mitään yhteyttä kehenkään...

VIHAAN NÄITÄ HETKIÄ!! Mikä helvetti mua oikeesti vaivaa? Mulla pitäis olla kaikki asiat suhteellisen hyvin. Valmistuin just lukiosta, olen suhteellisen tasapainonen kerranki (voi olla kyl vähän kyseenalaista), pääsin karaoken mm-karsinnoista aluefinaaleihin, eli toisin sanoen saan tehdä sitä mitä rakastan yli kaiken: laulaa.....mulla oli just pääsykokeet, jotka melkein ratkasee mun tulevaisuuden...tapasin aivan ihanan ihmisen ensimmäistä kertaa vajaan viiden kuukauden juttelun jälkeen.... Joten mitä mä valitan? Mulla on vaikka mitä....ja silti tuntuu että mulla ei ole mitään...ei mitään minkä puolesta taistella...Että käykö kuitenki niin, että ne on ne mun sisäiset demonit mitkä ratkaseeki mun tulevaisuuden?

Mä kaipaan tosi kipeesti ihmistä kenen kanssa puhua tästä...omat vanhemmat ei tätä ymmärrä, äitiä ei edes kiinnosta, koska se on niin itsekeskeinen, ja iskä suhtautuu vaan jotenki säälivän sarkastisesti...veljistä ei ole mitään apua...Mikaa ehkä vois jotku jutut kiinnostaakki, mutta se ei osaa auttaa... Kavereitten sanaan en osaa luottaa 100 prosenttisesti vaikka kuinka haluan ja yritän.... Ja oon liian tyhmänylpee että hakeutuisin minkään kallonkutistajan juttusille.... Parhaiten mua vois auttaa keskustelu jonku sellasen kanssa, joka on kokenu ja tuntenu samoja asioita ku minä...mutta mistä ihmeestä mä löydän sellasen? Nimenomaan sellasen joka osais vielä auttaakin?

Oon tosi kiitollinen niille jotka tän jaksaa lukea ja yrittää auttaa...vaikken osaisikaan näyttää kiitollisuuttani...