Me ei enää koskaan liimauduta yhdessä kamiinan kylkeen kun ulkona on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kylmä.
Me ei enää koskaan tapella peitosta ja parhaasta patjapaikasta pitkälle yöhön, eikä Mila enää koskaan herätä mua kuudelta aamulla tassulla läimien kun neiti haluaa ulos. (Kunnes luovutan, avaan oven ja muistetaan että siellä olikin kylmä!)
Mila ei enää koskaan ruoski kenenkään jalkoja mustelmille.
Eikä saa hurjia piippailukohtauksia kun se tajuaa että lähdetään mökille, tai vielä hurjempia kun se luulee että se aiotaan jättää kotiin.
Mila ei enää koskaan tule mökillä saunaan ja vaadi omaa makkaraansa.
Eikä kerjää omaa "saunaolutta".
Ja ennenkaikkea, kun vihdoinkin pääsen taas kotiin, Mila ei ole toivottamassa minua kotiin iloisesti piipaten ja vouhkaten.
Viime viikon keskiviikkona meidän äiti huomasi Milan vatsan olevan turvoksissa ja kuskasi tytön lekurille. Milaa kuvattiin ultralla ja röngtenillä ja huomattiin jotain epämääräistä vatsassa ja haimassa. Epäiltiin kasvainta. Seuraavana päivänä kun Mila leikattiin tarkoituksena poistaa perna, huomattiin että siellä todellakin oli kasvain, ja se oli ehtinyt levitä joka puolelle vatsaan ja suolistoonkin. Mitään ei voinut enää tehdä joten neiti päästettiin ikiuneen. Tyttö tuhkattiin ja tuhkat sirotellaan sitten ensikesänä mökille. Nyt aika kuluu siinä kun yritän ymmärtää että Milaa ei enää ole. Toisaalta hyvä että ehdittiin huomata mistä oli kyse ennen kuin kävi kipeäksi. Tyttö veti täysillä loppuun asti.
Lepää rauhassa pikkuinen,
sinua jäi kaipaamaan moni.
