ois paljon kivempi (kivin!) jos vois vaan olla ja murjottaa ja olla mytyssä ikuisesti eikä koskaan enää jatkaisi.
mut se ei mee niin, elämä jatkuu ja mukana pysyy vaikkei edes yrittäisi. sitä vaan jatkaa ja lopulta ei enää tunnu missään. tylsääkin tylsempi tasasuus, joka jollain tapaa tuntuu hyvältä vaikka yrittää valehdella itelleen että se on kaikkea ikävää ikävämpää. ja sit sitä tottuu eikä enää muista miltä tuntuu kaivata.
ellei sitten joku ilkeä ihminen tule ja muistuta (miltä kaipaus tuntuu).