Itkien kuljen tuota mutkaista tietä
kohti totuuden paikkaa
Pysähdyn
pienen kummun viereen
Tuulessa huojuva ilkeydenlilja hymyilee
kuin tuntien vahingoniloa
Otan lapion
Vapisevin käsin isken maahan kuoppaa
Jokainen isku on kuin isku omaan sydämeeni
Lopulta pudotan ystävyytemme hautaan...
tutisten ikävästä
Peitän kuopan
toivoen että jonakin päivänä tomu huutaa vapautta
Silloin juoksisin tuota samaa polkua
hypellen mennessäni
kovempaa vauhtia kuin ikinä ennen
Näkisin ilkeydenliljan lakastuneena
nauraen sille kaivaisin kuopan
Löytäisin ystävyytemme sieltä
levänneenä virkeänä uudistuneena
Silloin aurinko syttyisi taas sisälleni
kuulisin linnun heleän laulun
Lähdit pois
Muille elät vielä
Mutta tapoit itsesi minulle
En voi unohtaa
Käyn tässä paikassa vielä usein
Herätän ystävyytemme eloon ajatuksissani
Mutta taivaassa rauha laskeutuu kuin lumisade
päällämme lepää taas elävän ystävyyden peite
Sanoit ettei tämä johdu minusta
Tiedät kuinka paljon haluaisin vierelläsi kulkea
sisälläsi myllertävän myrskyn läpi
Tahtosin pitää kiinni
ettet pyörisi tuulen heiteltävänä
Mutta koska oikea välittäminen ei pakota
Annan sinun mennä
vaikka se sattuu
enemmän kuin arvaatkaan
Toivon kuitenkin muistavasi
että täällä on aina ihminen
jolle olet tärkeä
Vaikka puhelinlanka katkeaa
se ei lakkaa olemasta
-vaikka yhteydenpito katkeaa
sisarrakkaus ei lakkaa olemasta
En ole mennyt mihinkään
Olen aivan vieressä
nurkan takana piilossa
odottamassa
vaikka se varmaan turhaa onkin
(Rakas päiväkirjani lukija: älä kokeile tätä kotona. Älä ole ylituntellinen, sillä silloin kiinnyt ystäviisi liikaa ja jos ystävyys loppuu, käy näin... Mene takaisin äitisi kohtuun ja ota sieltä epätunteellisuusgeenit, niin sinulla on helpompaa.
Ei vaiskaan. Kaikkien luonteissa on vaikeuksia tuottavia piirteitä)
