IRC-Galleria

Huomioi ennenkuin luet. Tämä saattaa ehkä mielestäsi olla masentavaa emopaskaa, jos tätä mieltä olet, älä vaivaudu kommentoimaan, en nyt just jaksais paskamyrsykä. Rakentavaa palautetta otetaan mielellään vastaan ja sinä copycatlehmä, minä omistan kaikki tekiänoikeudet tähän tekstiin. Teksti on pala sairasta mieltäni. Nauttikaa tai kuolkaa. Ja edelleenkin, valituksia otetaan vastaan toisessa osoitteessa. Teksti on kirjoitettu tänä aamuna vitusti liian aikasin ja sekavassa mielentilassa. Äidinkieliperfektonistitkin voi painua vittuun, mua ei kiinnosta jos löydätte teksistä kirjotusvirheitä.

Minä tiesin, että jonakin aamuna ennen päivänsarastusta, musta aurinko nousisi. Aivan kuten Juice Leskinen laulussaan kertoi. Minun teki mieli tänä aamuna vain huutaa, mutta jokin pakotti minut olemaan hiljaa. Olemaan hiljaa joka ikisenä päivänä, etten paljastaisi oikeaa itseäni. Mustan auringon aamun utu silmissäni minä aloitin jälleen arkeni. Se oli taistelua joka ikisenä päivänä. Pakoa ei ollut. Vaikka yritin nukkua, pääsen hetkeksi pois todellisuudesta, minun oli aina herättävä - sattui se kuinka paljon. Olinko liian heikko? Tarvitsin jonkun rinnalleni kulkemaan elämäntietä. Hetken tie huipulle olisi kevyt. Mutta olin yksin. Se oli totta, minä heräsin joka aamu yksin. Joka päivä Sinä näit minut arkemme keskellä, mutta sitäsä et ehkä nähnyt, että olit yksi unelmani. Fantasiani, tavoitteeni, uneni, heikkouteni, rakastettuni, Unelmani. Halusin sinut heräämään aamulla vierestäni, tarttuen käteeni, polttaisimme kevään aamupakkasessa tupakkaa ja juotaisiin laittoman paljon kahvia. Tarttuisit minun käteeni, ettei minua pelottaisi niin paljon herätä. Joinain päivinä ja joinain hetkinä, en jaksanut välittää sinusta. Joinain, useimpina hetkinä Sinä olit minun ainoa taivas, ainoa maa, ainoa päämäärä, ainoa syy minkä takia ylipäätään heräsin, ainoa syy minkä takia kalastelin tähtitaivaalta tähdenlentoja, että pystyisin toivoa niiltä sinua omakseni. Olisit mun, etkä kenenkään muun. Minä en halunnut kuolla yksin. Minä en halunnut kuolla nuorena.
Sisintäni kylmäsi, tärisin tuijottaen tyhjyyteen. Tyhjä mieleni ja sieluni heijastui silmistäni, en koskaan antanut ihmisten katsoa minua silmiin. En halunnut paljastaa heille, kuka minä oikeasti olin. Sadepisarat rummuttivat hellällä äänellään ikkunaa vasten, niiden ääni vaivutti minut jonkinlaiseen transsiin, johon en ole ennen päässyt. Halusin nähdä sinun kanssasi sateen. Halusin syliisi kaatosateessa, sinä suojelisit minua kaikelta. Sadepisarat pesisivät kyyneleeni pois. Haluaisin sinulta edes yhden sellaisen katkeransuloisen hetken. Sillä meille siunatulla hetkellä, vaikka taivas putoaisi päällemme, en päästäisi irti. Hetki, jonka takia olen itkenyt ja kärsinyt, ainoa unelmani, kävisi vihdoin toteen. Jokainen hengenvetäisy mustan auringon aamuna oli toistaan raskaampi. Tuntui, kun jokin paine iskisi vasten luista kehoani ja yrittäen tuhota sitä. Tämä yksinäisyys ja vilpitön, katkeransuloinen, yksipuolinen rakkauteni sinua kohtaan kävi päivä päivältä liian raskaaksi. Sain kivusta jotain sairasta euforiaa, mutta tämä oli jo liikaa. Minäkään en ole luodinkestävä. Välillä tuntui, että sinä olit. Kestit mitä tahansa. Olit tarpeeksi vahva suojelemaan minua. Halusin nähdä sinun särön. Sen pienen aukon, josta pääsisin sinun sielunmaisemaasi, sinun kipeimpään kohtaan, siihen, mikä sinut oli tehnyt luodinkestäväksi. Kuiskaisin hellästi korvaasi, että voisit luottaa minuun. Sinä voitkin. Minä en ikinä haluaisi sinulle mitään pahaa. En halunnut nähdä sinun kärsivän. Kuin näin särösi, minulla on jatkuva huoli sinusta. Yhtäkkiä huomasin, että mitä tahansa teinkin, ajattelin aina sinua. Missä sinä nukuit yösi ja oliko kohtalo jo niittänyt sinut. En halunnut sitä. Halusin, että suojelisimme toinen toisiamme maailman pahuudelta. Halusin, ettei musta aurinko enää ikinä nousisi.