IRC-Galleria

Keskiviikko 5.11.
Vääränä päivänä kirjotan, mutta eilen ei ehtiny.

Aamu alkaa loistavasti. Herätys noin varttia ennen (or so) ennen kuin tunti alkaa. No ei mahda mitään, ajattelen ja menen syömään aamiaista. Aamupala on kuitenkin vielä ykkössijalle kun puhutaan kahdeksaan menosta.

Syön rauhassa aamiaisen, kunnes katson sopivaksi alkaa lähteä kouluun. Olin jo edellisenä aamuna huomannut toisen hanskani kadonneeksi ja ottanut sinä aamuna jonkun toisen satunnaisen hanskan (jossa oli reikä keskisormessa), mutta nyt päätin, että etsin sen pirun hanskan enkä lähde ennen kuin löydän sen. Kysyn äidiltä onko hän kenties nähnyt hanskaani. Äiti toteaa, ettei se ainakaan hänellä ole ja lähtee koiran kanssa pihalle.

Koluttuani sen kymmenen minuuttia hattuhyllyä ja heiteltyäni kaikki mahdolliset haalarit alas sieltä pysähdyn hetkeksi laannuttamaan kiukkuani ja katsomaan sotkuni tulosta, kunnes äiti tulee takaisin ihmetellen sotkua. Hetken siinä pohdimme, missä hanska voi olla, kunnes katson hänen käteensä ja huomaan siinä kadonneen hanskani. Äitiä nauratti. Minua ei.

Lähden painelemaan vihoissani pyörällä kohti koulua puuskuttaen ja ihmetyttäen muita kulkijoita hirvittävällä vauhdillani. Kauaa en ehtinyt onneksi polkea, ennen kuin tajusin, että olin jättänyt siinä kaikessa hässäkässä reppuni eteiseen. Äärimmäisen hidas pysäytys, hiljaista kiroamista mielessä ja kääntyminen takaisin.

Repun haettuani aikamoinen hapotus tuntuu jo jaloissani, joten aivan samalla vauhdilla en tällä kertaa lähtenyt. Tavallista nopeammalla kuitenkin ihan vain vihan lievittämistä varten. Tässä vaiheessa en enää välittänyt miten paljon myöhästyn tunnilta.

Edellisenä päivänä oli satanut vettä ja yöllä oli ollut pakkasta, mutta jäiseltä tie ei näyttänyt, vaan petollisen kuivalta pikemminkin. Linnanpellon suunnalla on erään pienen alamäen jälkeen erittäin jyrkkä mutka, jonka yleensä kuitenkin painelen vapaalla menemään, että vauhti ei mene hukkaan. Tänä aamuna ajattelin kyllä siinä alamäessä, että nyt olisi paha jos kaatuisin tuossa mutkassa, mutta ajan kuitenkin normaalisti vauhtia säästelemättä. Kovinkaan paljoa en ehtinyt kääntyä, kun tajuan, että pyöräni pettää alta, kaadun kyljelleni jäiseen maahan ja luisun useamman metrin maata pitkin. Pyörä jatkaa vielä hieman pidemmälle kuin minä. Jään makaamaan maahan ynisten jotain mitä en tarkalleen muista, mutta muistan kuinka kirosin ääneen tätä aamua ja joka paikkaan koski. Etenkin polveen. Huomaan sivusilmällä, kun hautausmaalta tulee vanhempi mies haalareissaan katsomaan, miten minulle kävi. Mies kysyy, että sattuiko pahasti. Vastaan, että ei tässä muuta, kun kiroan vaan maailmaa. Viereen pysähtyy myös ohi kulkenut, vaatteista päätellen musliminainen. Nousen istumaan ja kokeilen toimiiko polvi. Pintanaarmu vain, mutta helskatisti kirvelee. Nousen ylös ja mies lähtee takaisin töihinsä. Nostan pyörän ja huomaan, että tanko on vääntynyt, joten suoristan sen siinä ja lähden ajamaan. Hieman varovaisemmin tällä kertaa.

Loppumatkan mietin, miten tällainen aamu on edes mahdollista. Tunnilta myöhästyn vain vähän vaille puoli tuntia.

Illemmalla huomataan vielä yksi tapaturman tuotos, eli ulkoisen kiintolevyni virtajohdon pistokkeen toinen tappi oli vääntynyt täysin. Se onneksi saatiin suoraksi Sannan hiustenkuivaajan ja brutaalin voiman avulla.

Normi päivä kaiken kaikkiaan. Ihan aina ei aamut vain lähde.