Nyt on kyllä sellainen olotila, ettei vähään aikaan ole ollut.
En edes osaa kirjoittaa. Miun tekisi mieli jättää kaikki kirjoitusvirheet ja unohtaa isot alkukirjaimet. Mutta en sentään alennu siihen. Vaikka mieli tekisi.
Tämän mielentilan voi aiheuttaa vain
Valkoisen oleanterin lukeminen. Haluaisin maata lattialla, nauraa ja itkeä vuoronperään. Sanoa kaikille, että hei, tuletko sie miun kanssa laskemaan nauloja katossa, repimään verhoja alas ja tutkimaan molekyylirakenteita.
Tekee mieli kirjoittaa runoja, vaikka en osaa taikka halua.
Erittäin tekotaiteellinen olo. Aivan kuin muka osaisin kirjoittaa niin kuin kirjailijat kirjoittavat, niin kuin Janet Fitch kirjoittaa.
Haluan, kovasti haluan, jättää äidinkielen kokeen väliin huomenna. Saanko, annatteko minun?
En ole lukenut
Ilon ja onnen tarinoita yhtäkään sivua, en yhden yhtäkään. Ja miun pitäisi verrata sitä huomenna uusimpaan rakkauteeni. Valkoinen, turmiollinen oleanterirakkauteni. Lempikirjalistani karttui taas.
Voisin halata Astrid Magnussenia ja ostaa tältä matkalaukun. Voisin roikkua verhoissani niin kauan, että ne irtoavat. Niin kauan, että pääni irtoaa. Avata ikkunan, mennä lumihankeen loikkimaan ja olemaan kuusivuotias yöpaidassaan. Voisin jopa kiroilla äidille päin naamaa ja sanoa, että ei, Sanna ei mene kouluun. Ei, sitä en haluaisi tehdä, mutta melkein jopa voisin.
Hymy halkaisee kasvoni ja samalla itkettää. Itkettää Astrid, itkettää oma saamattomuuteni.
Olen visusti päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni koulun suhteen. Olen oikeasti. Huutakaa miun korvaan, että olen laiskimus vailla vertaa.
En ole valmis, en ole.
Miulla on kauhean avuton ja epävarma olo.
Yleensä luen kirjat, joita analysoin. Ja nyt, kun en ole lukenut, miuta pelottaa armottomasti. Armoton, aavikko, Sahara, keksipaketti, hasselpähkinä, ajatusleikki.
Eräs hupsu sanoi, että osaan olla luova ja keksin vaikka romaanin kirjan takakannen perusteella. Niin keksinkin, mutta en halua keksiä. En halua keksiä valmistautumattomana. Olipas vaikea sana.
Saanko jättää väliin, saanko? Enkö, miksen?
Retoriset kysymykset ovat ystäviäni.
Voisin jättää uusintaan, enkö niin voisi.
Sitten voisin lukea ihanan kirjan oikeasti, nauttia siitä. Kirjoittaa sitten hyvän esseen siitä.
Ajattelin, että voisin mennä tekemään sen freaking esseenaineenwhatever, jos Wikipedia paljastaisi miulle, mitä kirjassa, jota en ole lukenut, tapahtuu. Mutta jos ei, niin ei.
En nyt tiedä, katson aamulla. Atson kaamulla.
