Tuun aina puolittain vihaiseksi, puolittain onnelliseksi kun nään jotain todella hienoa jota en ole itse keksinyt tai tuottanut tai ollut. (Tämä kokonaisuus on marinoitu hirveällä kateudella joka nakertaa rintalastaa niin kuin se olisi keksiä vain, ja kaikki mikä on alla, jää ihan suojattomaksi.) Onnelliseksi siksi että maailmasta löytyy kauneutta. Vihaiseksi siksi kun en löydä omaa nimeäni krediittilistalta. Hetkellinen sokeus, nimittäin. Kyllähän minunkin nimeni siellä jossain on. Mutta sen unohtaa aina, alemmuuskompleksien kirous.