Jaakon isä on metsuri. Olavi on ollut metsuri jo vuosikymmeniä. Hän on mestari työssään ja osaa raivata metsiä kuin isänsä ja isoisänsä muinoin. Olavi nauttii suuresti työstään. Hän pitää tärkeänä, että saa tehdä työtään miten ja milloin vain haluaa. Luonnonhelmassa Olavi on aina yksin, kasvotusten luonnon kasvattien kanssa. Hän näkee ja tuntee kuinka puut kasvavat kasvamistaan ja kuinka metsot joka kerta lehahtavat tiehensä kun Olavi iskee tuliterän "hussensa" käyntiin.
Yksin metsässä ollessaan Olavi aina puhelee luonnolle. Tervehtii ystäviänsä, ja joskus jopa halailee tuttavallisesti rakkaimpia puita ja pensaita. Mutta puun kaatoon ryhtyessään hän ei tunne surua eikä haikeutta. Päinvastoin Olavi vain lisää kaasua ja huutaa hampaat veressä: "Siitäs saat SAATANA! Nyt on aika korjata hedelmät! PERKELE!" Kun puu tuntien raskaan ja hikisen urakan jälkeen on pinossa Olavi rauhoittuu. Istuu kannolle ja alkaa itkeä. Itkeä niin kuin kasvoilleen olisi heitetty täys ämpäri vettä. Tuska mikä hänelle tulee puun murhaamisesta vain kasvaa hänen sisällään. Kuin jokainen kaadettu puu kasvaisi hänen sisälleen ja yrittäisi tukehduttaa hänet. Mutta kun Olavi aikansa suree puuta, suru karkaa hänestä. Hän ottaa sahansa maasta ja lähestyy seuraavaa puuta. Hitaasti ja varmasti hän tulee puun luo, ottaa syvään henkeä. Ja taas Olavi on eläin.
(tarinan soittoääneksi vaikka kalle eläintenystävä) :D