Mä annan muille arvoo, nostan ne jalustalle,
mut must tuntuu et ne vaan talloo mut niitten jalan alle.
Muut merkitsee mulle enemmän kun mä niille.
Mä kerron, te ootte kaikki millä on mulle arvoo,
kaikki mitä mulla on, ilman teitä mulla ei oo syytä elää.
Mut musta tuntuu että kohta mulla ei oo teitäkään enää.
Asioita tapahtu, ja sen jälkeen te kaikki kaikkositte,
en oo nähny teitä enää.
Mitä mä tein?
Minkä takia te teette näin mulle?
Ei, luulen et ette edes tiedä miltä tuntuu, kun ainoo valo elämästä katoaa, haavat uudestaan aukastaan, vanhat painajaiset tulee todeksi, ja unelmat muuttuu tuhkaksi tuuleen.
Tää on tilanne nyt: Mä kuolen jokainen päivä lisää, kun huomaan että vain 2 ihmistä niistä monista ystävistä haluaa tavata. Luulen, että ette mahda mua pahemmin sitten kaivata.
En olis koskaan uskonu, että ystävät noin selän kääntää,
usko parempaan hiipuu, kun vuorotellen mun selässä joku puukkoa kääntää. Mä uskon, kovinkaan moni teistä ei edes tätä ota lukeakseen, vaan jatkaa samalla linjalla huomiseen.
Mut jos joku tätä sattuu nyt lukemaan, niin sanon, että
mä kirjotin mun ajatukset nyt tähän, haluisin että arvostaisitte muakin, ees vähän.