eilen näin sut nukkuvan sohvalla, istuviltaa. kesti kymmenes osa sekunnista että tajusin mitä se tarkotti. se satutti, suututti ja pelotti. eniten se kuitenkin herätti vihan. mieleen tuli taas 19.6... silloin aloin oppia vihaamaan. ja pelkäämään. sä pilasit mun elämän ainoot juhlat missä oon yksin. ja sä kyllä ittekin tiedät sen etkä anna sitä itselles koskaan anteeksi. kuinka tyhmä ihmisen täytyy olla että vaikka tietää tehneensä väärin niin silti jatkaa sitä. tiedän että kyseessä on eräänlainen sairaus, mutta en silti pysty antamaan anteeksi. on sellaisia päiviä kun en ajattele sitä. kun sä oot taas hetken terve. mutta sitten kun se alkaa taas. niin alan vihaamaan sinua. eilen kun näin sut siinä sohvalla. sä et varmaan tajunnu että muhun sattu. ja sä et tajua että sä oot pilannu mun perheen. sen mikä oli vielä pari vuotta sitten niin ihana. nyt tää perhe elämä on vaan yhtä helvettiä ja haluan olla mahdollisimman vähän kotona. kun olen poissa kotoa niin en ees aattele tätä asiaa.. ellei joku asia ala muistuttamaan minua siitä. tää juttu on tehny musta vahvemman. vaikka tää juttu on mun pahin heikkous. pelkkä mainitseminen alkoholista tai rippijuhlista. se satttuu. tän jutun merkitystä ei voi tajuta ennen kun se sattuu omalle kohdalle. mä tiiän mitä tää on ja mitä tää tarkottaa. eilen kun olit siinä sohvalla. mun silmiin tuli samalla vihaa,kyyneliä ja surua. menin hiljaa omaan huoneeseen ja otin nallen viereen ja soitin mikolle
hetken mielessäni kävi että nousen sängystä ja tuun jutteleen sun kanssa. mutta sitten tajusin että ei se mitään auta. se on sun ihan oma ratkasu mitä teet elämälles, mutta älä pilaa muitten elämää omien valintojes takia. vaikka mä hymyilen niin muhun kumminkin sattuu.