IRC-Galleria

Miten helposti sielunsa voikaan kadottaa tässä sekasorrossa. Miten helppoa periaatteistaan onkaan luopua ja miten helppoa unohtaa kauniit päätöksensä; miten helppoa paeta itseään öiden vilskeeseen, uskonnon hurmioon tai vieraaseen syliin. Pakenemme rakkaimpiemme luokse, toisten hyväksyntään ja ihailuun, valtaan, menestykseen, maineeseen ja rahaan. Tartumme helppoihin ratkaisuihin kuin hukkuvat oljenkorsiin; raavimme pintaa kirskuvin kynsin ja hypnotisoimme itsemme kuulemaan äänen kauniina musiikkina.

Joskus ohikiitävinä saatamme herätä, mutta karistamme hetket harteiltamme kuin karistaisimme
kiusallisen hyönteisen kimpustamme. Perustelemme väärät päätöksemme ja tekomme oikeiksi itsellemme ja koristelemme ne kultareunuksin. Ihmiselle annettu vastuu on liikaa ihmiselle kannettavaksi. Voi meitä, voi tätä maailmaa.

Karistan hetken nopeasti harteiltani. Karistan mielestäni ihmiset, joita olen loukannut tai aliarvioinut ja kuulen maailman jälleen kauniina musiikkina mielessäni. Karistan ne, jotka eivät ole menestyneet yhtä hyvin ja ne, joille ei ole annettu edes mahdollisuutta. Näen tulevaisuuden jälleen kirkkaana edessäni; näen onnea ja menestystä. Olen täysin sinut itseni kanssa. Täysin?

Eniten maailmassa vihaan näitä kaikkia saatanan järjettömiä rajoituksia! Nöyrä pyyntö: Voisinko lentää tähtien taakse; voisinko nähdä, tuntea, kokea kaiken? Haluaisin niin uskoa, että mikään ei ole mahdotonta, että voin tehdä mitä vain. Mutta; nämä kahleet, nämä minun maahan naulitut kahleeni, miten pääsen näistä eroon? Enkä jaksa uskoa heidän hyvyyteensä, jotka piirsivät maailmani. En voi, kun se on täytetty kuin teuraseläin näyttämään elävältä, vaikka se on sisältä kuollut.

Vain ajatukseni, ne voivat lentää vapaasti, leijailla tyhjyydessä, enkä saa niitä kiinni, en voi koskettaa niitä tai sulkea nyrkkiini. Sanani ovat vain ohuita säikeitä niiden sokaisevasta valosta, kun ne etsivät paikkaansa alati laajenevassa maailmankaikkeudessa, ehkä joskus supistuvassa. Haluan uskoa, että ei tärkeää ole se mitä sanomme, vaan mitä ajattelemme. Että minut määrittää sisäinen, ei ulkoinen olemukseni. Että kaikki ei ole tässä.

p.s. ihan siistii tääl o

Tämä on niitä päiviä. Kaikki ympärillä oleva tuntuu painavalta, synkältä ja pahalta. Vituttaa kaikki pinnallisuus ja vituttaa se, miten helposti itseä vituttaa. Hohoij.

Mietin: mitä kertoo minusta ihmisenä se, että kirjoitan irc-gallerian päiväkirjaan. Sosiaalipornon kiihoittamassa yhteiskunnassa on muotia laittaa itsensä likoon; paljastaa omaa yksityiselämäänsä julkisuuteen. Harva kuitenkaan saa hetkeään oikeissa parrasvaloissa - onko silloin pakko tyytyä vuodattamaan sisintään nettipäiväkirjoihin ja toivoa, että ainakin joku huomaisi minutkin? Vai menenkö liian pitkälle; onko kyseessä kuitenkin vain harmiton pehmo peep-show, joka tarjoaa samalla mahdollisuuden jakaa omia ilojaan ja surujaan muiden kanssa. Ehkäpä niin.

Heräsin aamulla tyttöystäväni vierestä puoli yhden aikoihin. Samaan aikaan vanhempani olivat suorittaneet 2/3 työpäivästään, aamuvuorolaiset juuri pääsemässä töistä ja siskoni tullut kotiin koulusta. Joskus olisi tullut huono omatunto nukkua näin pitkään, mutta samoihin aikoihin herättyjen puolen viimevuoden aamujen jälkeen ei tunnu enää missään. Päinvastoin, on kiva nukkua pitkään ja herätä aamulla oman kullan vierestä virkeänä. Niin kivaa, että oikeastaan tuleekin vähän huono omatunto. Pitää ottaa takaisin lukemalla illalla paljon yritysjuridiikkaa. Herätyksen jälkeen aamulenkki, että jaksaa sitten sukeltajissakin kirmata.

Oletettu loppupäivä: Kello on nyt noin 16.15. Pitäisi laittaa ensin ruokaa, sitten lueskelle pari tuntia. Salille sen jälkeen ja hetki lepoa. 21.15 hakea tyttöystävä töistä ja sitten katsoa mihin työssäkäyvän osapuolen voimat riittävät illan osalta. Itseäkään ei jaksa tänään innostaa mikään ryyppäys ainakaan. Ainakaan paljoa. Jos ei ajattele viinaa. Eli tekisi. Mutta maltan silti mieleni. Varmaan.

Ehkä joskus taas lisää kirjoittelua, nyt päivän askareisiin.