Suomalaisessa kansantarustossa äpäriin suhtaudutaan erittäin kielteisesti. Äpärän saaneeksi epäilty nainen leimataan armotta huoraksi, jopa vanhemmat kieltävät äpärän saaneen tyttärensä. On vaikea tietää, mikä osa tästä asenteesta on tullut kristinuskon mukana, ja mikä on kuulunut jo esikristillisiin käsityksiin, vai onko kristinuskon tulo lieventänyt jo ennestään tiukkoja asenteita. Varmuudella kuitenkin rautakautiset, esikristilliset kulttuurit suhtautuivat avioliiton ulkopuolisiin lapsiin äärimmäisen kielteisesti, ja viikinkiajan Ruotsissa nainen saatettiin surmata jo pelkästään siitä, että hän oli antautunut sukupuoliseen kanssakäymiseen miehen kanssa, joka ei ollut hänen puolisonsa. Yksi selitys on, että maanviljelykulttuurissa syntyperä liittyi tiukasti perimykseen, ja avioliitot olivat kirjaimellisesti naimakauppoja - avioliitoilla varmistettiin maatilan perimys. Nainen, joka synnytti avioliiton ulkopuolisen lapsen, katsottiin sotkeneen sukunsa perimysjärjestyksen ja tahranneen perheensä kunnian.
Olennaiseksi osaksi kaikkia asioita on koettu niiden synty ja alkuperä. Jos alkuperä on paha tai saastainen, on itse ilmiö tai olentokin sellainen, ja toisinpäin. Vihamielisten tai pahoiksi koettujen ihmisten, olentojen ja muiden asioiden syntykertomukset kuvaavat usein, miten ne ovat syntyneet äpäränä. Niin vihamies, peto kuin sairauskin voidaan niitä vastaan suunnatussa loitsussa kertoa äpäräksi, jonka esimerkiksi Hiiden huora tai pajarin portto on synnyttänyt jossain kolkossa paikassa.
Muinaisskandinaavit surmasivat isättömät eli äpärälapset jopa järjestään. Ennen nimenantoa lapsi ei vielä kuulunut sukuun, eikä ollut oikeastaan edes henkilö. Muinaisskandinaavit käsittivät murhaksi vasta nimetyn lapsen surman. Oletetaan, että muinaissuomalaiset ovat voineet sallia lasten surmat, kuten muinaisskandinaavit. Tarussa Väinämöinen tuomitsee äpäräksi epäilemänsä lapsen:
lapsi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön, tangolla tapettakohon