Tässäpä asiallinen kirjoitus:
Anna Perho: Työkaverini, läski sika
Koulujen työskentelyilmapiiri on päästetty tilaan, jollaista aikuiset – opettajia lukuun ottamatta – eivät ikipäivänä hyväksyisi omalla työpaikallaan, kirjoittaa Anna Perho.
Kuvitellaanpa tilanne, jossa työkaverisi tulee aamupalaveriin reippaasti myöhässä. Kun häneltä kysytään jostakin hänen vastuualueeseensa kuuluvasta asiasta, hän kohauttaa olkapäitään ja kääntyy takaisin älypuhelimensa puoleen.
Palaverin jälkeen siirrytte avokonttoriin, jossa pitäisi aloittaa päivän varsinaiset työt. Työkaverisi häiritsee muita mekastamalla, heittelemällä esineitä ja huudattamalla musiikkia.
Haluan uskoa, että useimpien oppilaiden vanhemmat haluavat palauttaa opettajien auktoriteetin silläkin uhalla, että oma pikku herranterttukin voi joskus joutua jälki-istuntoon.
Esimiehesi puuttuu tilanteeseen tyynellä kehotuksella. Kollegasi vastaa hänelle haistattelemalla ja haukkumalla pomoasi läskiksi siaksi. Pomoltasi menee hermo ja hän pyytää työkaveriasi poistumaan toimistosta. Häirikkö kuitenkin jatkaa suunsoittoa ja haukkumista, jolloin pomo taluttaa hänet isällisellä otteella ulko-ovelle.
Seuraavana päivänä firman toimitusjohtaja ilmoittaa, että esimiehesi on toiminut väärin ja hän saa potkut. Häirikkö palaa työpaikallenne ja jatkaa työilmapiirinne pilaamista hartiavoimin.
Kuulostaa utopistiselta, vai mitä? Kouluissa tämä on kuitenkin arkipäivää. Jos koulu olisi AKT, järjestön käytävillä rähinöisi lukuisia rätyjä yhden sijaan.
Koulujen työskentelyilmapiiri on päästetty tilaan, jollaista aikuiset – opettajia lukuun ottamatta – eivät ikipäivänä hyväksyisi omalla työpaikallaan. Eivät edes ne vanhemmat, jotka ovat sitä mieltä että heidän lapsellaan pitää olla keisarin oikeudet ja kastemadon velvollisuudet.
Kohuvideon katsottuani olen sitä mieltä, että erotettu opettaja Antti Korhonen olisi voinut käyttää jämäkkää talutusotetta tönäisyn sijaan. Potkujen antaminen on kuitenkin raju ylilyönti ja antaa seuraavanlaisen signaalin: toisten häiritseminen, nimittely ja huono käytös on ok, eikä näillä ole mitään seurauksia – paitsi sille, joka koittaa puuttua asiaan.
Kuka hyötyy tällaisesta ideologiasta? Ei ainakaan lapsi itse. Kuten eräs sosiaalityöntekijä kerran tokaisi: jos kukaan ei koskaan sano lapselle ei, sen joutuu aikanaan tekemään poliisi.
Häirikköoppilaat ovat käsittääkseni kouluissa vähemmistö. Haluan myös oman mielenrauhani vuoksi uskoa, että useimpien oppilaiden vanhemmat haluavat palauttaa opettajien auktoriteetin silläkin uhalla, että oma pikku herranterttukin voi joskus joutua jälki-istuntoon. Näin ajatellen on vaikea ymmärtää miksi koulua kuitenkin määrätietoisesti pyöritetään niiden ehdoilla, jotka pilaavat muiden oppimis- ja viihtymismahdollisuudet.
Jos kukaan ei koskaan sano lapselle ei, sen joutuu aikanaan tekemään poliisi.
Sen sijaan että lainsäädäntö takaisi kouluihin oppimisrauhan, se takaakin nyt häiriköimisrauhan. Miksi?
Kukaan sivistynyt ihminen ei tietenkään kannata paluuta opetusmenetelmiin, joissa keskeisiä kurinpidon keinoja olivat nöyryytykset ja fyysinen kuritus. Mutta rajattomuus ei ole yhtään sen tuloksekkaampi kasvatuskeino kuin sormille pamahtava karttakeppi.
Lapsen kasvattaminen on hänen valmistamistaan ja valmentamistaan aikuisten maailmaan. Siinä maailmassa kaikki ei mene aina kuten itse haluaisi, ei vaikka äiti ja isä tulisivat sanomaan, että meidän Jere-Petterin pitää saada ajaa päin punaisia ja jättää verot maksamatta.
Opettajien auktoriteetin lakisääteinen mitätöinti tukee kehitystä, jossa tärkeintä on saada toteuttaa omia mielihaluja muista välittämättä. Kuitenkin aikuisuuteen kasvaminen tarkoittaa vastuunkantoa itsestä ja muista. Vastuulliseksi ei noin vain tulla, siihen pitää oppia.
Liikutuksen nyyhkäisyjä juhlapuheissa herättävät yhteisöllisyysideaalit eivät voi toteutua ryhmässä, jossa muiden viihtyvyyttä ja turvallisuutta jatkuvasti rikkovien yksilöiden toimintaan ei saa puuttua. Siksi läskisikaopen potkut on peruttava."
Täältä löytyy alkuperäinen: http://yle.fi/uutiset/anna_perho_tyokaverini_laski_sika/6572450