"Viisivuotias Tekla-tyttäreni oli alkanut ontua ja valitti kipua nilkassaan, joten vein hänet lääkäriin huhtikuun alussa vuonna 2005. Lääkärissä kävi ilmi, että kyse oli jostakin tavallista jalkakipua vakavammasta: Tekla ei pystynyt kävelemään lattiassa ollutta viivaa pitkin suoraan, vaan hoippui puolelta toiselle. Sitä ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin.
Päivän aikana tyttäreni puhe alkoi sammaltaa ja hänen kasvojensa toinen puoli muuttui lerpahtavaksi. Lääkäri lähetti meidät ambulanssilla sairaalaan. Myöhään illalla saimme musertavan diagnoosin. Teklalla oli aivorungossaan kasvain. Hänellä oli syöpä, josta ei ollut mahdollista parantua!
Kun lääkäri näytti minulle tietokoneella kuvia kasvaimesta, oloni oli epätodellinen. Olin sokissa. Itkin enkä voinut uskoa todeksi, että esikoisellamme voisi olla syöpä. Tyttäreni oli saanut yhdessä yössä kuolemantuomion: yksikään lapsi Suomessa ei ole parantunut aivorungon syövästä, vaan diagnoosin jälkeen elinaikaa on yleensä keskimäärin vuosi.
Tarrauduin kiinni pieniin, lähes olemattomiin toivonmuruihin. Tekla oli sairaalassa diagnoosin toteamisen jälkeen kaksi viikkoa. Hänelle tehtiin iso aivoleikkaus, jossa kasvaimesta otettiin koepala ja selvitettiin, voisiko kasvaimesta leikata edes osan pois.
Muserruin täysin, kun koepalan oton yhteydessä kävi lopullisesti ilmi, ettei lääketiede voi parantaa lastani. Ainut mitä oli tehtävissä, oli yrittää varmistaa lääkkein, että Teklan elämänlaatu säilyisi mahdollisimman hyvänä eikä hän joutuisi kärsimään kivuista.
Kun Tekla oli sairaalassa, arjen pyörittäminen jäi pitkälti mieheni ja hänen vanhempiensa varaan. Nuorin tyttäremme oli tuolloin vasta vuoden vanha. Lopetin hänen imetyksensäkin Teklan diagnoosin myötä. Arjestamme tuli selviytymistä päivästä toiseen. Hetkessä koko elämämme oli keikahtanut päälaelleen.
Tekla kuntoutui leikkauksesta hyvin ja pääsi mukaan pohjoismaiseen hoitokokeiluun, jossa hän sai parasta mahdollista lääkitystä. Sädehoito kutisti pienen tyttöni kasvainta niin, että Tekla oli kesällä ja syksyllä hyvässä kunnossa.
Minä työskentelin vuodenvaihteeseen asti osa-aikaisena tutkijana Joensuun yliopistossa. Pystyin järjestelemään niin, että tein töitä lähinnä kotoa käsin.
Tekla jaksoi olla viimeisen vuotensa aikana vielä jonkin verran päiväkodissakin. Se oli hänelle itselleen tärkeää, koska siellä hän sai tuntea olevansa kuin kuka tahansa lapsi vailla huolia ja murheita.
Tyttäreni oli poikkeuksellisen sosiaalinen ja puhui sairaudestaan avoimesti. Kerran hän totesi ruokakaupassakin eräälle myyjälle jopa vähän ylpeänä, että minullapa onkin aivokasvain.
Toukokuun alussa 2006 Teklan hoidot lopetettiin, koska mitään ei ollut enää tehtävissä. Emme puhuneet Teklan kanssa juurikaan kuolemasta, mutta hän tiesi olevansa vakavasti sairas.
Kerroin hänelle aina rehellisesti esimerkiksi eri hoitomuodoista, ja Tekla oli hyvin perillä, miksi milloinkin menimme Lastenklinikalle. Hoitojen lopetuksessa oli lapsen näkökulmasta myös hyvä puoli: Tekla huusi jippii, kun kerroin, että nyt saamme taas mennä uimahalliin uimaan, koska infektioriskiä ei enää ole.
Vaikka Tekla ei pystynyt enää kävelemään ja tarvitsi rullatuolin, yritimme elää "normaalia" lapsiperheen arkea. Kävimme esimerkiksi huvipuistossa ja tivolissa. Teklan kuolemaa edeltäneenä iltana olimme vielä uimahallissa uimassa.
Uimareissulla kävimme kaupassa, josta Tekla valitsi itselleen vaaleanpunaiset uudet prinsessavaatteet ja lahjan päiväkotikaverinsa tulevia syntymäpäiväjuhlia varten.
Illalla kävimme nukkumaan tavalliseen tapaan. Nukuin tyttärieni kanssa perhepedissä. Tekla oli ottanut kevään aikana kuntonsa heikennyttyä tavakseen nukkua kainalossani.
Yöllä heräsin, kun tyttäreni repi ainoalla toimivalla raajallaan, vasemmalla kädellään, minua hiuksista ja sanoi äiti, herää. Kysyin, onko tytöllä vessahätä tai jano. Tekla vastasi lyhyesti, että tahtoo vain syliin.
Istuimme pitkään hiljaa, ja silmistäni alkoivat valua kyyneleet. Jollakin tasolla aavistin, ettei yhteistä aikaa ole paljoa jäljellä. Kyynelten läpi kuiskasin lapseni korvaan rauhallisesti, että saat lähteä, sinun ei tarvitse jaksaa taistella.
Samana yönä Tekla kouristi kerran raajojaan ja vaipui koomaan. Hänen elintoimintonsa hiipuivat aamuyön aikana, ja 6-vuotias tyttäreni nukkui aamulla pois sylissäni."