Olen laimentanut mahanesteitäni buranalla, hautautunut satojen peittojen alle, olematta silti turvassa ikävältä. Auringon liuettua sädekaihtimien välistä, aloitan jokaöisen piirtämisen.
Pesen pyykkiä taloyhtiön pesukoneella ja hengitän koko ajan kasvavia kilometrejä välissämme. Ripottelen märät vaatteet kylpyhuoneen lämpimälle lattialle ja mietin että minulta loppuivat juuri anteeksiantavat sanat. Puen liian ohuen talvitakkini eteisessä vilkaisematta peiliin tai harjaamatta hiuksia.
Mietin tunnistiko lähikaupan myyjä tekohymyni ja painan kylmät pakastevihannekset rintakehääni vasten. Rappukäytävässä kuuluu naapurin tupakan polttama yskä, voin melkein poimia ilmasta hänen keuhkonsa rippeitä.
Pyöritän kotioveni lukon auki jäisillä sormenpäilläni ja uppoudun mainoslehdistä muodostuneeseen polkuun. Keittiössä napsuttelen valokatkaisijaa, vaikka kaikki lamput ovat palaneet jo lokakuussa. Kuuntelen vedenkeittimen porinaa, ja kirjoitan runoja pojalle, joka ei koskaan ole kotona, tai huomaa jos sekoitan kahvikuppiini maidon siasta kakki silmiini kerääntyneet suolaiset vedet.
Avaan piirustuslehtiöni ja katselen tyhjää valkoista paperia, mietin mikä on imenyt kaikki värit minusta.