IRC-Galleria

Taidan tästä lähtien alkaa kirjoittamaan vain joka toinen päivä, kun ei tää säännöllisyys oikein näy onnistuvan. No en mä oikeasti aio antaa näin helpolla periksi. Kyllä sitä säännöllisyyttä pitää kerran elämässä edes kokeilla, vaikka se ilmiselvästikään ei ole mun juttuni. Se johtuu kai siitä, että otan säännöllisyyden liian vakavasti. Mie en osaa elää vain päivää kerrallaan vaan mie elän jo muutamia etukäteen ja sit vielä ne samat päivät jälkikäteen ja siis juuri ne päivät kun hommat ei oo menneet putkeen.
Tämmöinen elämäntapa on aika raskas, I know! Mut minkä itselleni voin. EHkä mä kuolen tavallista nuorempana kaulavaltimon kalkkeutumiseen, kun stressaan. Mulla on muuten jokin pakkomielle kulkuvälineestä myöhästymistä kohtaan. Siis siitä stressaan ihan älyttömästi, vaikka mä tietäisin etten mä ole myöhästymässä niin silti on pelko peffassa, että entäs jos, ja juoksen pysäkille kieli vyön alla ja sit bussi ei tuukaan kymmeneen minuuttiin. Mut mä olen vaan semmoinen, minkäs sille mahtaa. Tosin kaksi kertaa oon myöhästynyt bussista sillei että olen nähnyt kun se on lähtenyt pysäkiltä, mutta mä olen ollut liian kaukana keretäkseni siihen. Ja se harmittaa ihan älyttömästi.
Mutta siis mun aika käsitys on siis jotenkin ongelmallinen. Onhan se jo tullut selväksi. Mua väsyttää ihan hirmuisesti joskus keskellä päivää, mutta useinkin mie meen vasta siinä yö kolmen huippeilla nukkumaan. Ja mulle toi rytmi ei oo mitenkään epänormaali tai ahdistava.
Viime päivinä olen kaivannut pientä ihan mahdottomasti. Eilisyönä, aamuyöstä, juuri ennen heräämistä näin jopa pienestä unta. Mä en ihan tarkkaa unen kulkua enää muista, mutta siinä unessa oli kuumailmapalloja. Ja kulta oli palannut Namibiasta ja mie olin onnellinen ja pienki oli onnellinen. Mut sitten mä heräsin ja se uni loppui, enkä enää tavoittanut sitä vaikka mä kuinka olisin tahtonut.
Nyt pitäisi kuulla toisesta edes jotain. Siitä on jo viikko kun mä sain siltä kunnon tekstiviestin. Tiedän mä että siellä on varmasti puuhaa ja kaikkea uutta ja kiehtovaa, mut mäkin tahtoisin huomiota. Edes pikkuisen, joo, ei se oo ihan halpaakaan, mutta ei elämä yleensäkään ole.
Toisaalta mä lapsellisesti päätin, että hyvä on, mä en tekstaa ekaksi. Mut tätä mä just tarkoitin että ei näin etänä pysty edes kunnolla riitelemään, kun ei kuitenkaan voi olla montaa päivää viestittelemättä kun sit on pelko ettei toinen vastaa sun viesteihin enää ollenkaan. Joten en mä pysty kuitenkaan montaa päivää hiljaa olemaan, koska mie olen heikko tässä suhteessa. En osaa murjottaa, koska se on musta kestämätön tila. Mä en malta olla puhumatta, vaan hyvin äkkiä taas pullautan kaiken ulos.
Joten varmaan jossain vaiheessa toivottelen hyvää pääsiäistä Namibian suuntaan. Mulla vaan on niin kamala ikävä. Oikeastaan, se on vaivannut nyt eniten aamulla. Ennen se vaivasi illalla, mut nyt se on siirtynyt aamuihin, kun ajattelen toista joka ikinen aamu. JUnassa tänään se iski. Mua alkoi itkettämään. Viereisellä penkkirivillä toisella puolen käytävää istuva poika huomasi, mun pyyhkivän silmäkulmiani ja se tuntui jotenkin järkyttyvän. Ihmiset järkyttyy aina kun joku itkee julkisesti, kun ne luulee, että vähintään sen toisen joku omainen on kuollut tai jotain muuta kamalaa on tapahtunut.
Mä tahtoisin rakkauden tunnustuksia, vaikka ei semmoisia viestejä miehiltä saa. Mutta pitäisi saada, koska naiset elävät yltiöromanttisessa maailmassa lähes koko ajan. Ja kaikki elämän hahmotelmat liittyvät jotenkin romantiikkaan.
Mut en mä kyllä pääsiäisverhoja tai pöytäliinoja ymmärrä. Kuka sitä nyt pääsiäisen takia alkaa verhoja vaihtamaan. Se on niin turhaa, niin turhaa. EI itsensä takia viitsi, kun ei niin kovin kaikelle juhlasälälle perusta. Ja kun ei ole edes niitä lapsukaisia, joita varten pitäisi juhlafiilistä järjestää. Pääsiäinen on siis vaan muutama ylimääräinen vapaapäivä ja tietenki Jeesuksen ylösnousemuksen aikaa.