IRC-Galleria

Niin otsikko tulee suoraan nykytilastani, jossa jännitän sulaako juuri syömäni ruoka sisuksissani vai tuleeko se muuta kautta ulos. Elämä heittää härän pyllyä sillon kun ihan perusasiat alkavat prakaamaan. Jos pitää keskittyä odottamaan ruoan sulamista, ei samaan aikaan voi tehdä oikein mitään muuta.
Tajusin tuossa sairastaessani, että taitaapa se olla joku muu kun ihminen joka tätä maailmaa pyörittää. Jos joku toisin väittää, valehtelee tai muuta luulee, erehtyy. Eipähän tarvii monenkaan asian mennä vinksalleen, niin koko pieni elämämme on ihan sekaisin. Tai miten pieniä on ne asiat, jotka saavat puoli maailmaa ihan kaaoksen partaalle.
Harva asia maailmassa on kuitenkaan sellainen, joka voi mennä peruuttamattomasti vikaan. Yleensä asiat voi korjata, ainakin jotenkin. Mutta sitä meille kallista aikaa näiden asioiden korjailu vie.
Tapahtuu maailmassa peruuttamatontakin, mutta se on yleensä sellaista salamyhkäistä tapahtumista, jonka huomaa vasta sitten kun ei voi enää kun tuumata, voi voi. Sen peruuttamattoman kanssa vaan täytyy oppia elämään jotenkin. Tai siis minun logiikallani, täytyy oppia elämään, olen sen verran rajoittunut. Mutta joskus arkipäivä voi olla niin helvetin vaikeaa. Oikein sellaista lähes ylitsepääsemätöntä, siis ihan tavalliset asiat. Mut sit niistä vaan selviää. Jokaisesta päivästä olen selvinnyt tähän asti. Huomisesta en voi tietää.
Mut kyllä ne hetket kun on sairas, pitäisi muistaa terveenä, silloin kun on vaan vähän kurjaa. Sitä kai sanotaan perspektiiviksi, en minä usko että perspektiiviin mitään matkustelua välttämättä tarvitaan. Vaan sellainen jonkinlainen oikea asenne. Sellainen ilo, joka vaan kumpuaa jostain. Yleensä ympäriltä, joskus sisältäkin. Minua harvemmin itsekseni hihityttää, mutta saisi hihityttää useammin. Kun hihitys tuntuu mukavalle. Paljon mukavammalta kun kiukku ja ärtymys.