IRC-Galleria

Junalla matkustaessa törmää ihan omituisiin ihmisiin. Tai ihmisten omituisuudet tulee junassa esiin kun sieltä ei muut karkuun pääse. Yhdellä matkustajalla on pakkomielteenä kysellä koko ajan milloin ollaan perillä!
No olen miekin pakkomielteinen. Mutta en niin pakkomielteinen, että junassa olisi pakko olla omituinen. Yleensä istun vain hiljaa. Sekin voi olla omituista, mutta junamatkat rasittaa minua usein niin etten kykene keskusteluun. Nuokun unen ja valveen rajamailla, kuitenkaan nukahtamatta. Tuijotan eteenpäin, mutta en katso tai näe mitään.
Jotenkin olen jämähtänyt juniin. Pidän sitä jonkinlaisena hulluuden esiasteena, koska sitten vasta pääsisi hullujen kirjoihin jos olisi jo lentokonevaiheessa, että kuvittelisi lentävänsä:)
No mie pelkään junassa. Ainakin kerran joka matkan aikana. Se ei kestä kauaa, mutta joka kerta riipaisee mahan pohjasta. Ei ole normaalia tajuta 160 km/h vauhdissa, että juna kulkee 160 km/h.
Vaikka se ei kuulema ole vielä edes kovavauhti. Mutta mulle riittää sekin jo. Ei mua koskaan 220km/h:n vauhdissa pelota, hirvittää vaan.
Tänäänkin hirvitti. Liikennevaloissa. Mie tunsin itseni ihan pieneksi. Semmoiseksi muurahaiseksi. Tiesin että Sattuma (jonka voi lukea Jumalaksi jos tahtoo) olisi voinut murskata minut yhdellä pienellä liikahduksella jos vaan olisi tahtonut. Mutta siinähän se ihmeellisyys piileekin. Se ei tahtonut. Ja mun Big brother jatkuu vielä. Mua ei tahdottu äänestää ulos vielä.
Semmoinen kamalan kokoinen maansiirtokone, jonka pyörätkin olivat isommat kuin minun autoni, oli ajettu semmoisen kuljetusautosysteemin lavoille. Mie kattelin liikennevaloissa tuon hökötyksen perässä, että mahtaisi hyvin käydä, jos jokin kiinnitysosa sattuisi pikkuisen löystymään. Mihinkään mie en karkuun olisi ehtiny, vaikka jo karkureittiä suunnittelin. Ei se olisi mitään hyödyttänyt. Loppu olisi tullut. Jostain syystä en ollut yhtään varma siitä että ne kiinnityssysteemit olivat pitävät. Onneksi vihreä vaihtui vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen ja minä selvisin.