IRC-Galleria

Taas mie unohdin kirjoittaa, mut kun väsytti eilen ihan sairaasti. Enkä vaan jaksanut avata konetta kirjoittaakseni. Eillinen oli tehokkaasti etukäteen organisoitu päivä. Siis mietin kaiken etukäteen pelottavan tarkasti. Sit päivällä oli vaan ainoa probleema noudattaa tätä suunnitelmaa, mutta aika hyvin mä pystyin mun suunnitelmaa noudattamaan, vaikka se stressaavaa olikin.
Kun mie en ole suunnitelmallinen ihminen. Niin erilaisten suunnitelmien noudattaminen on vaikeaa. Suunnitelmien tekeminen sen sijaan on helppoa.
Mie olen pilkunnussija, perfektionisti, omalla kummalla tavallani. Jos jonkun asian aloittaa tekemään niin se asia pitää tehdä hyvin. Jos asiaa ei pysty tekemään kunnolla, ei sitä asiaa kannata alkaa tekemään ollenkaan. Ihan tappava periaate ja toimii hemmetin huonosti käytännöstä.

Mut siis perjantaina piti siivota meidän mörskä, sit piti siivota oma murju ja sit piti käydä syömässä yliopistolla ja pankkiautomaatilla, jotta sai bussirahaa. Ja sit piti vielä pakatakin. No siis mie sain nämä kaikki lopulta ajoissa tehtyä ja sain vielä raahattua itseni kello 16 kiskobussiin. Ja tapasin siellä tutun ja juttua riitti aina Pieksämäelle asti. Eli siis taas kaksi tuntia meni tosi nopeasti. Pienen kotiin paluu oli taas kaksi tuntii lähempänä ja aika oli kulunut tällä kertaa kun ihan itsestään, hyvässä seurassa, toisen pieksämäkeläisen kanssa. Siis jotenkin samanlaiset juuret yhdistää kahta ihmistä tosi paljon ja vielä vuosienkin takaa.

Hupsahtipas aika taas tänään. Oli taas hauska päivä kaupungilla. Kirjakaupat ovat aina hauskoja paikkoja. Varsinkin rahattomana siellä on erityisen mukavaa, vaikka ei siis ole aikomustakaan ostaa kirjoja, kun ne on sairaan kalliita, niitä on kiva siellä lueskella. Ja tehdä havaintoja siitä, millaisia uusia kirjoja on tullut.
Taas televisiossa puhutaan kerjääjäromaaneista. Joensuussakin ne soittelee haitaria. Välillä se mua ärsytti kun ne veivaavat aina samaa kappaletta. Mutta kai se on selvä, ettei ne mitään suomalaisille tuttuja lauluja voi osatakaan. Mutta kai meillä kaikilla on toisista vastuu. Pitää Suomen ja Eu:n heristellä sormea Romanialle, mut mie en kyllä usko että Suomi voi asiaa auttaa, eikä EU:kaan, koska ei niillä päättäjillä EU:ssa tunnu olevan tahtoa. Me ei siis nyt kuuluteta EU:lta solidaarisuutta Suomea kohtaan vaan kuulutetaan EU:lta solidaarisuutta romanian romaaneita kohtaan, samoin kuin muitakin EU:n vähemmistöjä, joilla on omassa maassaan epäinhimillisen huonot olot.

Mut maailma on julma paikka. Totuus on se, että me eletään Suomessa ihan toisessa maailmassa kuin mistä ne romaanit tulevat, joten meidän ei auta täällä jeesustella että voi voi, miksi ne täällä kerjäävät, eivätkä mene kotimaassaan töihin.
Enkä mä tiedä, hyödyttääkö se laittaa ne takaisin sinne, koska ne on kohta taas täällä.
Mut en jaksa jauhaa tästä asiasta, koska se on turhaa niin kauan kun Romania saa tehdä EU:ssa mitä tahtoo. Miksi Vitussa kerjääminen Suomessa pitäisi kriminalisoida?
Jos ihmisillä on hätä, eikö ne hemmetti saa pyytää rahaa ihmisiltä? Että jos on hätä, se hätä pitää pitää hiljaa mielessään, eikä saa sanoa kenellekään että on nälkä ja ei oo rahaa. Eikö semmoinen maailma ole aika teatteria?
Sitä paitsi jos kerjääminen olisi hiton hyvä bisnes, niin herrathan sitä tekisi. Kokeilkaapa vaikka itse. Ei se taida ihan helppoa olla se kerjääminen.

Onneksi mun ei vielä tarvinnu muuttaa Ruotsiin. Mie toivon että ehtisin opiskella tutkintoni ennen kuin mun on muutettava Ruotsiin. EI kai siihen Natoon nyt parissa vuodessa liitytä? Vaikka mistä sitä oikeasti tietää, vaikka valtioneuvosto sorvaisi tuollaisen päätöksen puolessa päivässä. Ja mun täytyisi ottaa äkkilähtö naapuriin. Pitää lohduttautua, että onhan se Ruotsi ihan hyvä maa. Siellä kohdellaan maahanmuuttajiakin niin hyvin. Mutta siis kyllä se nyt aina Natojäsenyyden voittaa. Mikä tahansa voittaa.

Tutustuin tänään ekoteologiaan ja mie tajusin että siihen kannattaisi ehkä tutustua enemmänkin. Siinä voisi olla se minun tieni. Ja jos ihminen tajuaa jotain tuollaista yhtäkkiä niin eikö se ole aika hieno asia?
Tänään oli ihan hieno päivä. Paistoi aurinko lähes koko päivän. Ehkä joku ajatteli minua lempeästi, koska se aurinko niin täydeltä terältä porotti. Ja sitten olen huomannut että päivä on pidentynyt. On pidempään valoisampaa. Se on tosi ihanaa, kun mie vähän pelkään pimeää ja se tietyssä määrin tajoittaa mun elämääni. Mut mä nyt muutenkin pelkään niin paljon kaikkea pientä ja mitätöntä.

Sit valtiovarainministeriö alensi eilen valtiontalouden kasvuennustetta. No ohoh, niinpä, Usassa on aika taloussotku selvittämättä. Mut ei se leipä pöydästä lopu. Ei se ole loppunut ennenkään ja sitä paitsi kahdeksana hyvänä vuotena ihmiset ovat lihoneet niin paljon, että jos ne nyt muutaman heikomman vuoden ajan laihtuvat niin ei se kenenkään maailmaa kaada, on niissä ylipainoisissa vartaloissa jotain mistä ottaakin. Eipähän tarvitse sitten tuhlata rahaa kalliisiin kuntosalien kausikortteihin.

Mutta se pitää muistaa. Että kuluttamista ei saa lopettaa. Vaikka olisi miten kova lama. Niin työttömyystuet pitää laittaa kulutukseen ja varsinkin silloin laman aikana, olisi elettävä kädestä suuhun. Sitten nousukautena voi vähän säätellä ylimääräisiä rippeitä jonnekin sukan varteen. Mutta siis kuluttaa täytyy ja luottaa pitää. Se on kyllä kun peliteoriaa. Jos kaikki luottaa, kaikille käy hyvin, mutta jos jotkut eivät luota, niillekin jotka luottaa käy köpelösti ja ne menettää yleensä rahansa.. Mutta ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden ennustaminen:D

Kymmenen päivää on kulunut jo. Jokainen päivä on voitto sinänsä. Tämä päivä oli erityisen hauska, tai on ainakin ollut tähän saakka. Oikeasti mulla olisi kiire, mun pitäisi hoitaa asioita, eikä laiskotella, mutta ruokailun jälkeen on aina pakko viettää siestaa. Se että tänään on hauska päivä, johtuu puhtaasti siitä että jouduin nousemaan epäinhimillisen aikaisin ja menemään jo kahdeksaksi luennolle.

Aivot eivät ole heränneet kai vieläkään tähän todellisuuteen, että tiistait ovat ylipäätänsä tylsiä päiviä, silloin ei edes tule televisiosta mitään mukavaa, jolla voisi aivojaan ruokkia.
Voisin tietenkin harkita sosiaalioikeuden luennolle menoa, mutta kun kahden päivän luennosta tunnin kuunteleminen on yhtä tyhjän kanssa. Ehkä siis vaan jatkan hyvin alkanutta lusmuilua. Olen huomannut että minä tarvitsen auktoriteetin, joka kertoo minulle kuinka asiat pitää hoitaa. Luulen että jokainen yliopisto-opiskelija kaipaisi välillä auktoriteettia ja pakkoa.

Olkoonpa auktoriteetti sitten Peräpellon Jeesusks tai Pentti Hiltunen, jotka onnistuivat naurattamaan meitä tänään oikein kunnolla. Kummankin hahmon hauskuus on tietenkin meidän omassa päässämme. Mutta ei sen väliä, hauskaa oli kuitenkin.
Ihmettelin miten kenenkään mielikuvitushahmo voi olla peräpellon jeesusks, mutta kai lapsen päähän tarttuu paljon semmoisia asioita, joita aikuiset eivät edes huomaa olevan olemassakaan. Eikös lasten suusta kuule yleensä totuuden ja vielä jalostumattoman sellaisen.

Tänään on kuitenkin pari asiaa jotka olen päättänyt hoitaa, sattui se kuinka paljon hyvänsä. Eihän kipua saa pelätä, ainakaan henkistä kipua. Se kirpaisee kerran ja sitten se yleensä on ohitse.

Enää päivien laskeminen ei tunnu läheskään yhtä ahdistavalle kuin viikko sitten. Mutta tää Suomi vaan ottaa mua päähän, varsinkin tällaisella loskakelillä. Näillä ilmoilla sitä tahtoisi olla jossain ihan muualla, missä ei loskasta ole tietoakaan. Vaikka tiedänhän minä että jokaisella leveyspiirillä on omat haittapuolensa.
Vaikka mua periaatteessa kauhistuttaa ajatus kaikista Afrikan viidakkojen elukoista, pikku nilviäisistä käärmeisiin sun muihin pelottavuuksiin, jotka voivat haukata ihmisestä palasia tai pahimmassa tapauksessa hotkaista kokonaan, niin kyllä mie uskon että siihenkin eläimistöön tottuisi. Tai siis tarkoitan, että onhan meilläkin täällä aika hirveitä petoja tuolla metsissä. Siis koko ajan potentiaalinen mahdollisuus törmätä kaikkiin petoihin on olemassa, mutta käytännössä, ei niihin törmäillä.
Yhteiskunta on niin hemmetin hyvin järjestetty että ihminen viihtyy ihmisen paikoissa ja eläimet eläinten paikoissa, vaikka ajoittan molemmat käy häiritsemässä toisiaan ja silloin syntyy yleensä konflikti, josta voittajana yleensä selviää ihminen. Verrattoman älynsä, ei niinkään voimiensa ansiosta.

Mä en ole myyntihenkinen. Voikohan semmoiseksi oppia? Vaikka se tuntuisi raskaalta, niin voiko itsensä pakottaa pitämään myymisestä? En tiedä muuten mistä se johtuu, että yo-kunnan hallitus vaikuttaa tänä vuonna jotenkin läheisemmältä kuin entiset hallitukset. Mahtaakohan johtua siitä että itse toimii jotenkin lähempänä hallitusta. Tiedä häntä.
Tänään ei ollutkaan maanantai-angstia, ainakaan niin pahasti kuin olisi voinut olla. Johtui kai työntäyteisestä päivästä. Ei ehtinyt missään välissä tulla semmoista oloa, että heim nyt pitäisi tehdä jotain mitä mie en oo tehnyt.

Olin tehokas, vaikka itse sanonkin, koska joskus on vaan pakko itse sanoa tuo itselleen ja kiittää itseään kun muut ei kiitä, eikä sitä kannata edes odottelemaan alkaakaan, koska sitä saa odottaa loputtomiin. Tämä päivä on mennyt äärimmäisen nopeasti. Minusta vähän tuntuu, että koko tämä viikkokin menee sujahtamalla ohi, ennen kuin edes huomaankaan.

Nyt ollaan jo toisella viikolla. Eka viikko meni lopulta nopeasti, vaikka paljon valitustekstiä sainkin viime viikolla aikaan, eikä se varmastikaan viime viikkoon jää. Kyllä sitä vielä täältä tulee. Se kun on mun toinen luontoni. Olenkin miettinyt voisiko tässä olla mun intohimoni. Voisiko tätä lahjaa kehittää ja parantaa maailmaa kirjoittamisen kautta. Ehkei maailmaa voi parantaa, mutta jos voisi lievittää edes tuskaa.
Maailman aiheuttamaa tuskaa. Kuulostaa kauhean julmalta. Elämän maailmassa pitäisi olla ihanaa ja ainutlaatuista, eikä tuskaa. Mutta minkäs sille voi. Välillä elämä on tuskaa ja silloin me tarvitaan kipulääkettä, kuka minkäkinlaista. Toisille käy jopa placebo-lääkkeet. Useimmille se lääke, on kuitenkin jotain konkreettista, joko henkisesti tai fyysisesti.
Maailmasta ja sen aiheuttamasta tuskasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mutta ei se pahinta ja akuuteinta tuskaa poistaisi. On myös turhaa yrittää eritellä, että kenen tuska tai millainen tuska on suurinta. Tai missä tuskaa on eniten. Kun tuska on niin suhteellista. Riippuu aivan siitä, millainen kivun sietokyky kenelläkin on.
Eihän se oikein ole, että toiset kestävät siksi enemmän kipua kun toiset, koska he ovat joskus joutuneet kestämään toisia enemmän kipua ja sen seurauksena kipukynnys on kasvanut. Mutta kuka on väittänyt elämää oikeudenmukaiseksi. Luultavasti sellaisten ihmisten tuska on helpommin parannettavissa tai edes vähennettävissä, joilla on suuri kivun sietokyky, joten lohduttakoon se heitä.
Ai niin eilen oli naistenpäivä. Näin kaupassa iloisia vaaleanpunaisia tulppaaneita. Ne oli tosi tosi ihanaisia. Nautin niitä katsellen siinä kaupan hyllyssä. Oli tosi hyvä mieli kun jätin ne sinne toisten iloksi enkä ostanut niitä kotiin kuolemaan.
Mietin vain että kun kyseessä on kansainvälinen naistenpäivä, niin mitenköhän sitä jossain afrikassa vietetään, vai vietetäänkö?
No Pien kertoi, ettei. Niin no ehkä niin kauan sitä ei vietetä kun naisten lukutaidottomuus on yleistä maanosassa. Että pitäisiköhän meidän pikkuisen miettä mistä valitamme täällä!

Damn!
Jäi lauantai välistä, vaikka mä niin tunnollisesti olen yrittänyt kirjoittaa. No kirjoitan nyt sunnuntaina sitten lauantainkin asian.
Viikko on siis kulunut siitä kun pien lähti matkalleen. Siellä se on maanäärissä omaa unelmaansa toteuttamassa ja se on musta hyvin ihailtavaa. Siis että ihminen tietää mikä sen unelma on, mitä haluaa ja sit saa sen toteutettua. Ja kaiken lisäksi se tekee sen onnelliseksi. Tässä asiassa mie ihailen Pientä. Se taistelee unelmansa eteen, koska ne on sen arvosia.
Mäkin tahtoisin semmoisen unelman. Vaikka vaan ihan pienen, mutta kun mun elämä ei ole noin selkeää. Mä elän kaaoksenomaisessa maailmassa josta on vaikea erottaa mitään unelmia. Tai sitten mun suunnitelmat on jotenkin niin pitkällä tulevaisuudessa niin epämääräisiä ja epärealistisia, että ne tuntuu hyvin kaukaisilta. Ja siltä ettei ne ikimaailmassa toteudu kuitenkaan. Pitäisi löytää semmoisia pieniä päämääriä, jotka lähtisivät mun intohimoista. Mutta kun ongelma on siinä, etten tiedä onko mulla intohimoja, en tunnista niitä. Ehkä olen vähän tylsä ihminen..

Voi kun tänään on taas ollut ikävä. Mä koko ajan toivon, että mun puhelin piippaisi viestin tai puhelun merkiksi. Olisi niin ihana jutella kultani kanssa. Sen ääni alkaa jo unohtua. Tai vähän unohtua. Olen kuitenki huomannu että kolme kuukautta on lyhyt aika ihmisen elämässä. Siis se on vaan 12 viikkoa ja kohta siitä on jäljellä enää 11 viikkoa.
Huomenna toinen on ollut viikon poissa, enkä mä ole vielä pakahtunut ikävään, vaikka vaikeaa on välistä ollutkin.
Mun tekisi hirmuisesti mieli tanssia diskossa, sillä tavalla todellisuus unohtuisi hetkeksi. Ja voi antaa musiikin imaista minut mukanansa, jonnekin toiseen maailmaan.
Kävin äsken elokuvissa. Se oli synkkä ja masentava elokuva. Olen tällä viikolla harrastanut niitä enemmänkin. Surkeus ja synkkyys alkaa jo olemaan noissa elokuvissa niin absurdia, että kun joku kuolee, minua ei sureta vaan alkaa naurattamaan. Tietenkin tuokin kuoli, se nyt on selvää. Ja sitten ne tavat joilla ihmiset elokuvissa kuolevat. Niin ei kukaan oikea ihminen kuole niin. Ei palellu pingviinipuvussa ulos tai huku hypätessään poliisiaseman laiturilta.
Näistä elokuvista puuttuvat vain ne pelastajat, jotka aina tulevat siis ne tosiaan yleensä ehtivät elämän ja kuoleman väliin, koska ne on sankareita ja niiden täytyykin ehtiä siis elokuvissa. Siksi että katsojalle jää hyvä mieli:)
Tässä toista ihmistä odotellessani ja päiviä kohti hänen kotiinpaluutaan laskiessani minuun iski eräs elokuvan loppulauseesta: "Loppujen lopuksi, se vain kuluu, päivä päivältä, elämä. Sitten joskus voidaan miettiä, että siinä se nyt oli, elämä ja että loppujen lopuksi täällä ei ole kuin selviytyjiä"

Niin, elämä kuluu päivä päivältä, vaikka minä odotan. Siis minun pitää elää ja siinä sivussa odottaa, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty!
Kauniita Unia, tänä yönä taidan lukea rukouksen jossa olet sinä pieneni.

Tänään matkustin junalla pitkästä aikaa. Oli oikein positiivinen kokemus, kun oli kunnon juna, jossa oli ihanan pehmeät penkit. Kuului tasainen humina ja pieni puheensorina. Minä olin juuri syönyt, eli mahani oli täynnä. Niin mitäs sitten tapahtuikaan. Ennen Heinäveden asemaa mie nukahdin ja kun seuraavan kerran heräsin näin Huutokosken aseman.

Kolmeen päivään Namibiasta ei ole kuulunut mitään. Päätin lähettää tekstarin, koska en enää kestänyt. Mie kuvittelin kaikkea leijonan hyökkäyksestä aina kapinallisten iskuun saakka. No onneksi Namibia on suhteellisen länsimainen demokratia, ettei siellä oikein mitään kapinallisia ole. Mut ei sitä tiedä, mitä Angolan puolelta on eksynyt rajan yli Namibiaan.

Siis voin ihan hyvin sanoa että Namibia on länsimainen demokratia, jos Vanhanen voi sanoa että Venäjän länsimaalaisuuskehitys jatkuu noiden vaalien myötä. Valitan, mutta mie en nyt vaan pääse tästä niin helpolla ylitse. Tiedän, olen oppinut että maailma on julma paikka. Ei voi mitään jos jossain on slummeja ja köyhiä ihmisiä tai jos jonkun maan vaaleissa ei oikeasti olla kiinnostuneita kansan mielipiteistä. Tai jos joku maa on pahasti isompaa naapuriaan vasten rähmällään. Mut jos me vaan aina kaikki hyväksytään, jos ihmisoikeuksilla, demokratialla ja itsenäisyydellä ei ole mitään väliä, niin mitä hemmettiä varten nuo termit on edes olemassa. Haudataan noi termit niin syvälle Suomen moreeniin kun kaivurin kauhan piikit iskevät. Ja aletaan elämään arvovapaata elämää, eikä tekopyhästi esitetä mitään semmoista, mihin me ei pystytä.

Tämä päivä meni nopeasti. Kohta on jo viikko kulunut, tätä odotusta. Mutta hyvin mie olen pärjännyt vaikka vähän sielussa kaipaus jäytääkin..No mie toivon että siellä jossain jäytäisi myös, edes vähän..

Kävin äsken kaupassa. Kaupat on monimutkaisia paikkoja. Kun pohdin mihin kauppaan menisin, en tuntenut kun inhon tunteita kaikkia ajattelemiani kauppoja kohtaan. Mihinkään niistä ei liittynyt positiivisia kokemuksia. Aloin miettimään miksi? Ehkä minä vaan en ollut ruokakauppoihin soveltuva ihminen. Tai ehkä tunsin vaan ihan laiskuuttani inhoa niitä kohtaan.
Lähikauppani oli kallis, suuri keskustan marketti veisi turhan paljon aikaa ja vaivaa. Toinen hieman pienempi keskustassa sijaitseva kauppa oli hallimainen ja sen lähellä asui ihminen joka ei nyt ollut paikalla, joten siellä tulisi vaan ikävä. Muihin keskustan kauppoihin en tahtonut, koska auton parkkiin saaminen vaatisi ihan liikaa energiaa. Toinen lähikauppani oli myös superkallis ja huonon valikoiman omaava. Sitten jäljelle jäi se yksi lähellä sijaitseva kauppa, jossa en ollut vielä ikinä käynyt, joten menin sinne.
Äskeinen ajatteluprosessi osoittaa että minä olen halutessani erittäin vaikea ihminen. Yritän rationalisoida tunteeni.

On muuten edistystä että nyt kirjoitan päivällä, enkä iltamyöhään niinkun ennen on ollut tapanani. Ehkä minusta on tulossa pikku hiljaa normaali:) Tai sitten minulla on nyt liikaa energiaa. Pelottavinta tässä sisäisen kelloni kääntymisessä on se, että heräsin tänä aamuna kahdeksalta. Ihan itsekseni, ilman kellon soittoa, vaikka minun ei edes olisi tarvinnut.
Mittasin heti kuumeen, koska niin outoa se oli, kun ei edes väsyttänyt yhtään, mutta kuumetta ei ollut.

Kaupassa näin kananmunahyllyn päässä ison kyltin, jossa luki VAPAAN; ONNELLISEN KANAN MUNIA! No höh, onko ne muka kysynyt niiltä kanoilta, että minä otan tästä tämän munimasi munan, oletko sinä onnellinen? Siis tuo asia on lähtökohtaisestikin ihan väärin. EI se kana, joka tuottaa niitä munia ole vapaa. Eihän se saa itse valita, että myydäänkö sen munat parempiin suihin vai syntyykö niistä pikku tipuja. En edes usko siihen että se kana olisi kovin onnelinen tästä tilanteestaan, tepastelipa se sitten kanalan lattialla tai istui 30X30 häkissä.
Mie olen aina kauhistellut sitä julmuutta, mitä luonto-ohjelmissa on, kun joku isompi lintu menee pikkulinnun pesään ja pistelee tämän pienemmän munat suihinsa. Mutta enpä kauhistele enää. Jotenkin tuo positiivisia tunteita aiheuttamaan tarkoitettu kyltti, avasi taas miun silmät. Mitä eroa, on siinä että me ihmiset pistellään poskeemme kananmunia ja siinä että isompi lintu syö pienemmän linnun munat?
Minusta siinä ei ole mitään eroa. Onko silläkään lopulta väliä, missä vaiheessa kanaäidiltä riistetään muna, koska emme me tiedä miten lintu muodostaa psyykkisen siteensä poikaseensa. Minä uskon että kana tietää jo alusta saakka, että munassa on sen poikanen, ja suree jokaisen menettämänsä poikasen perään, vähän samoin kun ihmisäiti keskenmenoaan. Paitsi että kun sama toistuu joka kerran kun kana munii munansa, hän turtuu siihen, eikä lopulta muni niin usein.
Missä vaiheessa kananmunan sisältö on kanaemon poikanen?
Ymmärrettävästi EN ostanut niitä kananmunia. Ja luulen etten osta vähään aikaan.

Tänään taas haistoin kultani tuoksun. No luulen että se on normaalia, koska aivoni jotenkin olettavat hänet tänne. Aivot eivät totu niin nopeasti muutoksiin, niillä menee aikaa totutella.
Huomenna lähden Pieksämäellä käymään. Vanhemmat jo soittelevat innoissaan, että tulethan varmasti. Ihan kiva että minua edes vähän ikävöidään..Tulee semmoinen tärkeä ja rakastettu olo, vaikka kyllähän vanhempien pitää lastansa rakastaakin, muuten ne olisivat vähän outoja vanhempia. Ei sitä meillä suoraan koskaan sanota, että rakastetaan, mutta se näytetään muuten. Vaikka esimerkiksi kuten apinat, sukimalla toisiamme tai rapsuttamalla. Mut olisi se kyllä hyvä joskus sanoa ääneenkin. Tämän asian minä aion sitten joskus opettaa lapsilleni, jos minulle sellaisia suodaan, että rakkautensa voi ja saa ilmaista ääneen, sitä ei tarvitse hävetä:)