Riittääkö rakkaus silloin, kun sitä tarvitaan, kun sitä koetellaan? Kestääkö rakkaus silloin, kun onnen aurinko ei nousekaan?
Kun urut soi ja kuljen kirkon käytävää, on ajatukset harsonvalkeat. Mä uskon, että voin tän hetken säilyttää ja ruusut ikuisesti hehkuvat. Mä kuulen papin puheet läpi kyynelten, kun meille onnea hän toivottaa. Ja pyytää kestämään myös päivät myrskyjen, kun tuuli laivan heittelemään saa.
On arki niinkuin kesäpäivä helteinen, se vettä kaiken janoamaan saa. Voi arjen helle kuihduttaa myös rakkauden, kuin niityn, jonka sade unohtaa. Hän on tuo sade, minä kukka ihanin, ja huomaan kumpiakin tarvitaan. Hän pisaransa itkee pintaan asfaltin, mut riemuitsee kun saa mut hehkumaan.
Se mun silmät lailla tähtien saa tuikkimaan, kun sormuksen hän mun sormeen pujottaa. Ja lumoutuen juhlaväki katsoo vaan niin ihanaa, mut arkaa suudelmaa. Me oomme juuri toisillemme luvanneet niin paljon, ettei enempää kai vois. Nyt uuteen huomiseen käy meidän askeleet, kuin satua tää kaikki ollut ois.
Riittääkö rakkaus silloin, kun sitä tarvitaan, kun sitä koetellaan? Kestääkö rakkaus silloin, kun onnen aurinko ei nousekaan?