IRC-Galleria

Torstaina 4.1. syntyi suloinen tyttömme "Inkkari". Inkkarilla oli syntyessään painoa 3610g ja pituutta 49cm. Inkkarimme päätä koristaa kaunis tuuhea tumma tukka ja lempinimi juontaa juurensa hienoisiin inkkaripiirteisiin ja toistaiseksi vielä punaiseen ihoon.

Tunteet ja ajatukset seilaavat uskomattomasta onnellisuuden ja yltäkylläisyyden tunteesta, pelkotiloihin. Pelottaa ajatuskin tyttöjen menettämisestä.
Leijun onnenkuplassa, jonka pelkään puhkeavan. Kai se arki tasoittaa tunteet ja ajatuksetkin vaihtuvat realistisempiin ja optimistisempiin tulevaisuuden näkymiin.

Rakastan. Rakastan niin paljon.

Vauva yritti jo karata. Sunnuntaina alkoi hirveet supistukset ja jouduin sairaalaan, jossa koin piikittelyä (tällä kertaa kirjaimellisesti) ettei lähtisi liian aikaisin (rv 35) tulemaan. Pääsin unilääkitetyn yön jälkeen reseptin kera eilen kotiin ja sain viikoksi arestia. Lääkärin sanoin "Mahtavan kokoinen vauva (nyt 3kg), mutta viikkoja vielä sen verran vähän, että saat vielä viikon pitää sisällä. Sen jälkeen jos lähtee tulemaan, niin saa jo tullakin..." Eli viikkoon ei saa tehdä muuta kuin maata. Jokaisen unelma? Ehkä mut jopa niin harjaantuneelle sohvaperunalle kuin itselleni ei ole helppoa maata sentään koko päivää saatika viikkoa.

Mutta siteeratakseni Möllerin tyyppejä "Kyllä sen kestää kun tietää miten hyvää se sulle tekee.."

Todellakin alkaa tuntua sudelta. Maha kuin tykki suoraan edessä ja aina edessä.
34 ja rapiat täynnä viikkoja ja keskiarvounenmäärä vuorokaudessa 4 tuntia. Unenyritystä ja makaavassa asennossa elämistä 13 tuntia. Unta siis hävitty huonoille asennoille, vilkkaalle tulokkaalle, turhille ajatuksille, patoutumille ja saippuasarjoille n. 9 tuntia.

Mutta kokemuksen syvällä selkääntaputuksella ei voi kun lohduttaa itseään ettei tästä herkusta suinkaan tarvitse luopua raskauden loputtua. Toinen erilaisen unettomuuden sykli voi alkaa kunhan sairaalasta pääsee toukan kanssa kotiin.

Noh olenkin jo elänyt turhan makeaa elämää. On siis taas karaistumisen aika. Jokin sairas osa minusta nauttii tästä. Kaikkien unettomien öiden, korvien lukkiutumisen ja menetetyn ajan kuitenkin unohtaa kun likka yhtäkkiä hyppää syliin antaa mojovan pusun ja sanoo: "Äiti mä en koskaan jätä sua"... Sitä tuudittautuu noihin kauniisiin sanoihin, jotka likan suussa vielä seuraavan 14 vuoden sisällä muovautuvat uudelleen ja realistisemmiksi, mutta toistaiseksi sitä ei tarvitse tiedostaa/myöntää. Me ollaan tässä ja aina. Minä ja pikku-kääpiöni.

Noh täytyy myöntää,
Äitinä olo on kivaa (kunhan siitä saa silloin tällöin valittaa).