IRC-Galleria

Koko elämäni olen ollut kiinnostunut taiteesta. Mummoni on aktiivinen taiteen harrastaja ja ravaa taidenäyttelyissä lähes päivittäin. Hän on ottanut minut mukaansa siitä lähtien kun opin kävelemään. Olen kolunut Ateneumin joka nurkan ja käynyt Kiasmassa selvittelemässä päätäni teinimyrkyvuosina. Kävimme joskus mummoni kanssa Ateneumin ystävien järjestämällä matkalla Pietarissa. Tarkoituksena oli tutkia Pietarin museoita ja muuta kulttuurielämää. En unohda sitä matkaa milloinkaan.

(http://www.worldalldetails.com/Gallery/Russia/104-Hermitage_of_St_Petersburg/page-2.html)

Venäläinen arkkitehtuuri ja tyyris silmä tekivät vaikutuksen pieneen ihmiseen.
Myöhemmin, kuten jo ehdin paljastaa, olen rakastunut nykytaiteeseen.

(Sirpa Alalääkkölä - Aino-triptyykki)

Olen siis tarkastellut taidetta jo pidempään ja ihastellut luomuksia eri maissa sekä eri muodoissa. Nykytaide on kuitenkin vakuuttanut minut ensinäkemältä, silloin ymmärsin ettei taiteen tarvitse olla aina kaunista. Taiteen kuuluu herättää keskustelua ja synnyttää erilaisia mielipiteitä. Parasta on kantaaottava, inhoreaktioita herättävä tai muuten vain puhutteleva taide.
Tauluissa olen itse teoksen lisäksi keskittynyt raamejen tutkiskeluun. Raamit tekevät työstä puolet.


(Elin Danielson-Gambogi - Lapsimuotokuva/Into Linturi - Keväinen suojasää.)

Leikkisyys, kokeilunhalu, sekalaiset materiaalit sekä tulkinnanvaraisuus kielivät oman työni tyylisuunnasta: koen sen edustavan postmodernia taidetta.


(http://tastorfordoc-transformoitsija.blogspot.fi/2010/07/blog-post.html)

Viimeaikoina olen innostunut yhä enemmän tutkimaan erilaisia tyylisuuntia sekä työskentelytapoja. Olen ihastunut katutaiteilija Banksyyn. Puhutteleva taide: toimii.


(http://www.xouva.com/blog/wallpaper-banksy-3/)

Ajattelin kertovani vain siitä kuinka koen olevani enemmänkin taiteen tarkastelija kuin synnyttäjä, mutta tajusin että vaikka en olekaan kotona tauluja maalaillut enkä patsaita veistellyt, niin olen aktiivisesti parin vuoden ajan värjännyt hiuksiani usein. Usein. Vaihtuvasta hiustyylistä on rakentunut iso osa identiteettiäni ja se on jokapäiväinen askarteluprojektini. Rakastan sitä. Kokeilen erilaisia värejä, sävyjä, yhdistelmiä sekä sekoituksia.

Alusta asti oli selkeää että tulen käyttämään työssäni välineenä oikeaa ruokaa.
Makkarat olivat ensimmäinen selkeä asia jonka halusin tuoda esille; ainahan puhutaan ''läskimakkaroista''.
Lihan käyttäminen työssäni oli muutenkin henkilökohtaisesti ajankohtainen aihe, sillä lopetin kesän jälkeen lihan syömisen, vaikka olinkin jo pidempään ollut syömättä sitä tiedostamattani. Olin odottanut hetkeä joka saa minut ymmärtämään eettisen puolen lihansyönnissä, vihdoinkin sain syyn lopettaa kun ymmärsin nykypäivän lihateollisuuden julmuuden.




Toinen näkyvä elementti on spaghetti.
- Italialaiset rakastavat pastaa
- Länsimaalainen kulttuuri palvoo pastaa
- Karppaajat inhoavat pastaa



Ihmekkös, tyhjiä hiilareita, siis sokeria sisältävä pasta on epäterveellistä. Mutta eikö kaikki ole jos ei osaa käyttää kohtuudella?
Pasta tuntui heti työstämisen arvoiselta materiaalilta.
Spaghetti otti pian paikkansa työssään, sillä ajatus raamien rakentamisesta tuli ensimmäisenä mieleeni. Sen möytä myös muodostui ajatuksia sen tarkoituksesta. Pasta sekä makkara edustavat työssäni nopeita sokereita rakastavan yhteiskuntaamme ruokaympyrää: lautasmalli on ''toteutettu'' kun pastan päällä nököttää lihasoosi. Jassoo.
Olen jo pitkään halunnut rakentaa itse kultaiset, prameat ja yksityiskohtaiset raamit kuvalle.
Ajatus peilistä taas tuli torson myötä, sillä halusin antaa työlle helposti samaistuttavat kasvot; jokaisen omat.

Torson rakentaminen lähti ajatuksesta, että olisin pukenut sen ylle uimapuvun. Rakentaessa huomasin kuinka jo pelkästä rautalangasta väännetty nainen miellytti silmääni. Päätin siis jättää rautakehikon esille. Makkarat sijoitin hoikan torson kohdille josta koen ainakin naisten yleensä lihovan. Leviäminen alkaa usein jenkkakahvoista ja mahan alueelta.

Raamini taipuivat liiman kuivuessa joka teki peilin ja raamien yhdistämisestä lähes mahdotonta. Vain harvat kohdat raameista osuivat peilin pintaan joten pelkkä liiman käyttö ei auttanut.
Mietin siis, mikä kuuluu ruokakulttuuriin ja länsimaisen hyvinvointiin sekä nuorten elämään. Mikä on trendikästä ja ajankohtaista, jotain mikä löytyy kansan huulilta. Savukkeet! Tupakka. Rööki.
Tupakointi on yksi osa länsimaisen vaurauden esittelyssä ja on mielestäni vahva osa juurikin ruokakulttuuria. Tupakoinnin asema on toki vähentynyt radikaalisti viimevuosikymmenien aikana mutta koen sen olevan yhä vahvana läsnä.
Valitsin siis viimeiseksi materiaalikseni tupakan filtterit. Työnsin niitä raamien ja peilin väliin jotta ne pysyisivät yhdessä. Röökiähän vedetään muutenkin aterioiden ''välissä'' joten väliin ne myös kuuluivat.


( Balda-tädin ajanviete - Elin Danielson-Gambogi)

Alkuperäinen ideani oli metsästää valkoiset uikkarit johon olisin kiinnittänyt makkaroita






Päädyin sitten vain rakentamaan naisen torson rautalangasta ja kiinnittämään siihen sitten niitä makkaroita

Aiheenani toimii siis ruoka.
Halusin lähestyä näinkin laajaa aihetta siltä puolelta, että mitä tapahtuu ruoalle elimistössä, Miten se vaikuttaa Meihin; mistä saa energiaa, mikä on terveellistä, mikä taas epäterveellistä, ja ennenkaikkea
MITEN
SE
VAIKUTTAA
KEHOONI

Heti luettuani aiheen ja tehtävänannon ymmärsin, että tämä on juuri minulle. Juuri nyt. On oikea aika käsitellä tätä aihetta.

Olen jo pidempään miettinyt median luomia paineita ja sitä miten ne vaikuttavat nuoriin. Liikumme kaduilla ja langanlaihat mallit tuijottavat meitä bikineissään ostoskeskusten seinillä, metroissa sekä bussipysäkeillä. Eteemme levittäytyy internet kaikkine vinkkeineen; luemme jatkuvasti artikkeleita uusista dieteistä, kauneusleikkauksista sekä karvojen poistattamisesta. Media määrittää yksilöiden puolesta kauneuden. Miksi en saa näyttää juuri siltä miltä minä näytän?

Olen kasvanut maailmassa jossa oma keho ei ole vain minun omaisuuttani. Se on kenen tahansa arvosteltavissa oleva asia, sillä sehän on esillä jokaisen kodissa. Loin ensimmäisen käyttäjätunnuksen irc-galleriaan 11-vuotiaana jota varten piti minun valehdella ikäni vuoden vanhemmaksi kuin oikeasti olin, jotta siis pystyin kirjautumaan sisään palveluun. Muistan kuinka isosiskoni otti minusta ensimmäisen profiilikuvani uudella digikamerallaan. En yhtään tiennyt miten olla valokuvassa joka ei kuvaa tilannetta vaan puhtaasti ihmistä. Olo oli epämukava kuvaa otettaessa sekä kuvaa tarkasteltaessa. Olinko sopiva? Siis sopiva kenelle? Siis sopiva irc-galleriaan, arvosteltavaksi ulkonäköni perusteella TIETENKIN.

Olin ollut koko lapsuuteni muita lapsia suurempi. Vanhemman isosiskoni vaatteet olivat sopineet nuoremmalle isosiskolleni vanhemman kasvaessa niistä ulos, luonnollisesti. Minulle ne eivät ole koskaan sopineet, vaikka oli meillä ikäeroa jo pelkästään nuoremman isosiskon kanssa viisi vuotta.
Äidin mielestä olin ''ihana pumpukka''.
Terveydenhoitaja taas oli sitä mieltä että jo syntyessäni olin ollut keskivertoa isompi tyttövauva. Eli koulukavereiden kesken siis tuttavallisesti ''se läski''.

Alunperinhän minussa ei ole ollut mitään vikaa, olen ollut terve ja tyytyväinen lapsi. Ongelmat sekä paineet ovat tulleet ulkopuolelta, oma kehoni ei ole ollut oma asiani muista erottumisen ansiosta. Se on ollut muiden vapaasti kommentoitavana jo ennen ensimmäisen profiilikuvan latausta nettiin.

Muistan lukeneeni nuorten suosimasta aikakausilehdestä palstaa nimeltä ''Bees & Honey'' jossa Eki-niminen lääkäriherra jakeli esiteini-ikäisille vinkkejä laihtumiseen. Useimmiten hän kuitenkin kehoitti lukijaa painumaan terveydenhoitajan puheille ruokapäiväkirja repussa. Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran ruoan vaikutuksen ihmiskehoon.

Kotona vanhempani ovat aina valmistaneet lämpimän ruoan joka päivä, ja se on nautittu koko perheen läsnäollessa. Ruoan valmistukseen on panostettu ja olemme syöneet aina hyviä, monipuolisia ja terveellisiä aterioita. Olemme matkustelleet paljon, ja viettäneet erityisesti aikaa Italiassa merenherkkujen äärellä. Syöminen on siis ollut keskeinen osa perheemme kanssakäymistä ja surustelukulttuuria. Yksi syy yhteiseen ruokailuhetkeen oli tarve pitää huolta siitä että kaikki söivät säännöllisesti: isälläni sekä isosiskoillani on 1-tyypin diabeettes. Äidillä eikä minulla sitä ole, toistaiseksi.

Länsimainen hyvinvointi ja vauraus antaa meille mahdollisuuden nauttia ruoasta. TV:eet pursuavat ruokarealitysarjoja, kokkisotia sekä reseptinurkkia, mutta samaan aikaan toinen kanava taas näyttää miten tanssia peppu pieneksi. Kärsimme ylipainosta ja ylisyömisestä enemmän kuin koskaan. Paisumme kuin pullataikinat ahneutemme ansiosta.

Mietin pitkään, liian pitkään jopa, miten toteutan portfolioni.
Sitten se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: näin.
Takaisin sinne mistä alunperin olen lähtenyt liikkeelle, mikä on ollut kauneusihanteideni kasvualusta, ensimmäiset kokemukset itsetutkiskelusta sekä muiden ulkonäön arvostelusta.