Hetken matkan käveltyäni huomaan mikä painaa,
Muistot vanhat, ja olotila, ku olis vainaa.
Kai se on kohtalo, tai sitten mä tyrin liikaa,
tai sitten joku päätti että mussa on liikaa vikaa.
Sitä en ymmärrä, yritän silti jatkaa matkaa,
ja yritän olla kokematta samaa paskaa.
Painan eteenpäin limat niskassa,
vaikka ahdistaa ja tunteet välillä kasassa.
Mut koetan painaa leuka pystyssä,
silti tekis mieli paukuttaa vähäse rystystä.
Ymmärtää pystytsä mitä kerron itsestäni?
Kaikista muistoista, tyrimisistäni.
Teen asioita yleensä ajattelematta,
sen näkee nyt mussa, mut nyt yritän taata.
Kun meen maate, mietin asioita läpi,
mitä huomenna tapahtuu, onko kohtaloa seki ?