IRC-Galleria

(Alunperin Tajunta.netissä julkaistu kirjoitus)

Alejandro Jodorowskyn ensikohtaaminen korttien kanssa tapahtui Chileläisessä rannikkokaupungissa Tocopillassa hänen ollessa seitsemänvuotias.

Jaime-isän kasvatusfilosofia oli, että seitsmänvuotiaan aivot ovat jo kehittyneet aikuisen tasolle, joten lasta voi alkaa kohdella kuin aikuista. Niinpä Alejandro pääsi isänsä ja muiden miesten mukaan hämyiselle biljardisalille. Siellä Alejandro kiinnostui massiivisia korttitaloja pakkomielteisesti rakentavasta miehestä, hullu-Abrahamista. Hän jätti rakennelmansa baaritiskin päähän, kunnes oli riittävän humalassa ja särki ne, vain aloittaakseen rakentamisen uudestaan. Isänsä kehotuksesta nuori Alejandro kysyi miksi mies toimi tällä tavoin. Surullisesti hymyillen mies antoi lapselle vastauksen, jota ei olisi rohjennut aikuisille antaa: "Minä matkin Jumalaa, lapsukainen, häntä joka rakentaa meidät, tuhoaa meidät ja jäljelle jääneistä rippeistä hän rakentaa meidät uudestaan."

Syrjäisen kaupungin tylsyyttä pakoillakseen Jaime järjesti viikonloppuisin korttipeli-iltoja. Viikolla kortit lojuivat lukkojen ja kieltojen takana, visusti poissa lasten ulottuvilta. Alejandron mielikuvitus teki korteista vaarallisia villipetoja, joiden kesyttämiseen tarvittiin viisaita aikuisia ja mahtavia taikavoimia. Peliporukka käytti pelimerkkeinä kuivattuja papuja, joista äiti viikonlopun jälkeen keitti sopan. Alejandro ryysti papusoppaa ja tunsi saavansa sopan kautta pienen palan näistä mahtavista taikavoimista itselleen.

Jodorowskyn nuoruus oli yksinäistä. Venäläinen siirtolaistausta teki hänestä normiväestöstä hiukan poikkeavan näköisen, joten hänellä ei ollut juurikaan ystäviä. Vanhemmat tekivät kymmentuntisia työpäiviä perheen omistamassa kaupassa. Eräänä päivänä tapansa mukaan kotona maleksiessaan ja vanhempiensa huonetta kolutessaan hän sattui löytämään kaapin syrjäisimmästä nurkasta pienen metallirasian. Jännittyneenä hän avasi sen. Laatikossa oli tarot-kortti "vaunut". Kortin kuvassa ylväs prinssi ajaa liekehtävillä vaunuilla. Liekit korttiin oli piirretty jälkikäteen musteella ja väritetty vesiväreillä. Alejandro upposi ajatuksiinsa kortin omituisista, mielikuvitusta kiihottavista lisäyksistä, eikä huomannut kuinka äiti sattui tulemaan paikalle. Selvänä syyllisenä hän ei voinut kuin tunnustaa ja ojentaa kortin äidilleen. Äiti otti kortin, painoi sen rintaansa vasten ja puhkesi kyyneliin. Nyyhkimisestä päästyään hen kertoi Alejandrolle kortin tarinan.

Kortti oli kuulunut äidin isälle, jolla oli tapana kantaa sitä aina paitansa taskussa, lähimpänä sydäntään. Mies oli toiminut Venäjällä balettitanssijana, kunnes oli muuttanut Alejandron isoäidin, juutalaisen syntyperänsä takia Venäjältä karkotetun naisen perässä Argentiinaan. Siellä mies oli käytännön asioissa kömpelöön tyyliinsä yrittänyt säätää öljylamppua viinatynnyrin päällä kurkottaen. Tynnyrin kansi antoi periksi ja mies putosi alkoholin sekaan, yhä palava öljylamppu kädessään. Niin Alejandron isoisä paloi kuoliaaksi. Kuukauden kuluttua turmasta syntyi Alejandron äiti. Vaunut-kortin isoäiti kertoi löytäneensä täysin vaurioitumattomana tuhkien seasta. Eräänä yönä liekit olivat ilmestyneet kuvaan itsekseen, kenenkään niitä piirtämättä. Alejandron äiti oli vakuuttunut tarinan paikkaansapitävyydestä, eikä Alejandrokaan lapsekkaan hyväuskoisena epäillyt tarinaa hetkeäkään.

Alejandron ollessa kymmenvuotias vanhemmat möivät kauppansa, ja perhe muutti pääkaupunkiin Santiagoon. Alejandro reagoi yhtäkkiseen muuttoon ja kotinsa menettämiseen lihomalla valtavasti, mikä tietenkin masensi häntä entisestään. Koulussa hänestä tuli entistäkin epäsuositumpi, varsinkin kun liikuntatunnilla suihkussa joku luokkatovereista sattui näkemään hänen ympärileikatun peniksen. Siitä lähtien häntä pilkattiin "kierteleväksi juutalaiseksi", ja hänen päälleen syljettiin. Juuri Ranskasta muuttanut diplomaatin poika sylkäisi kortin selkämykseen ja lätkäisi sen hänen otsaansa. Kortti oli Marseillen tarot-pakan erakko.

Alejandro tunsi samaistuvansa erakkoon, yksinäiseen, kyttyräselkäiseen hylkiöön, joka kiersi kylmissään maailmaa ja yriti etsiä jotain, mutta mitä? Saattoiko erakon kantama lamppu olla se tietoisuus, joka vielä oli piilossa kaiken tuskan täyttämän läskin alla. Saattoiko se olla jotain ikuista, joka vain lainasi kehoa muutamaksi kymmeneksi vuodeksi kerrallaan, etsien ikuisesti sitä jotakin käsittämätöntä, jota isovanhemmat kutsuivat epämääräisesti Jumalaksi? Entä saattoiko tämä käsittämätön olla kauneus? Näiden ajatusten ilmaantuminen aiheutti Alejandrossa kuin miellyttävän räjähdyksen, joka pyyhkäisi pois surun kuin pölyn.

Pikkuhiljaa Alejandro tapasi uusia ystäviä ja alkoi viihtyä Iris-kahvilassa, jossa kokoontui muitakin kauneuden kaipuun riivaamia taitelijoita, näyttelijöitä, runoilijoita, nukentekijöitä, muusikkoja ja tanssijoita.

Viisikymmenluvulla huumeet eivät olleet vielä muodissa, mutta viinaa kului sopivaan tahtiin. Alejandron ystäväporukalla oli tapana illan päätteeksi polttaa ylimääräiset alkoholit verestään juoksemalla kasvitieteelliseen puutarhaan. Puutarhan kupeessa asui 60-vuotias Marie Lefevre yhdessä 18-vuotiaan rakastajansa kanssa. Vaikka Marie oli rutiköyhä, oli hänen asuntonsa liedellä aina porisemassa kummallinen pata täynnä sekalaisia lähiravintolan lahjoittamia ruoantähteitä. Keitoksesta saattoi löytää niin kalaa, lihapullia ja kasviksia kuin kananmaksaa, nuudeleita ja juustoakin. Marie sai tähteet palkkioksi ravintolan asiakkaille tekemistä tarot-tulkinnoista.

Marien tarjottua herkullista keitostaan hänen oli tapana lukea tarot-kortteja nukkuvan rakastajansa alastoman vatsan päällä. Nämä kummalliset kohtaamiset olivat leimaavia Alejandron suhteessa tarotteihin. Marien ansiosta tarotit ovat aina liittyneet anteliaisuuteen ja rajoittamattomaan rakkauteen. Siitä lähtien Alejandro on tehnyt tarot-tulkinnat aina ilmaiseksi.

Vuosia myöhemmin, kiertäessään maailmaa miimikkomestari Marcel Marceaun avustajana, Jodorowskyllä oli tapana aina uuteen kaupunkiin tultaessa etsiä käsiinsä esoteerinen kirjakauppa ja ostaa pakka tarot-kortteja. Pikkuhiljaa korttikokoelma kasvoi yli tuhanteen pakkaan. Erilaisia kortteja oli joka lähtöön, ja jokaisen pakan mukana tuli vihkonen, jossa pakan tekijä hehkutti oman pakkansa erinomaisuutta. Jodorowsky ei tehnyt tulkintoja eikä ollut erityisen syvällisesti perillä korttien merkityksistä, mutta jokaisen uuden pakan löytäessään hän toivoi naivisti olevansa lähempänä etsimäänsä: ikuista elämää.

Erään esiintymismatkalla Meksikossa Jodorowsky törmäsi Leonora Garringtoniin, surrealistiseen taiteilijaan ja runoilijaan, jolla oli ollut Espanjan sisällissodan aikoihin suhde Max Ernstin kanssa. Kävi ilmi, että Leonora käytti taiteessaan tarot-symboliikkaa. Tästä innostuneena Jodorowsky rukoili tulla Leonoran initioimaksi. Leonora vastasi: "Ota nämä 22 korttia. Tutkiskele niitä, ja kerro jokaisesta kortista mikä sinusta tuntuu olevan näkemäsi merkitys." Alejandro rohkaistui ja teki mitä pyydettiin. Viimeiseen korttiin päästessään Alejandro oli hiestä märkä. Salaperäinen hymy huulillaan Leonora puhui: "Se mitä kerroit on tarotin salaisuus. Koska jokainen kortti on peili, eikä totuus itsessään, se muuttuu aina tulkinnan mukaan. Tarot on kameleontti." Tämän jälkeen Leonora lahjoitti Alejandrolle Arthur Edward Waiten suunnitteleman pakan, samaisen josta muutama vuosi myöhemmin tuli hyvin suosittu hippien keskuudessa.

Pariisiin, jossa Alejandro sillä hetkellä asui, palattuaan hän aloitti käydä säännöllisesti Les Hallesin kahvilassa, jossa surrealistiguru André Breton piti viikottaisia kokoontumisiaan. Alejandro oli innokas esittelemään Rider-Waite pakan tunnetusti tarotista kiinnostuneelle Bretonille. Breton selasi pakkaa innokkaana, mutta hymy muuttui pikkuhiljaa irvistykseksi, kunnes hän paiskasi pakan kädestään ja meuhkasi: "Tämä on naurettava korttipakka. Sen symbolit ovat surkean itsestäänselviä. Niissä ei ole mitään syvällistä. Ainoa kelvollinen pakka on Marseillen tarot, jonka kuvat ovat kiinnostavia ja liikuttavia, mutteivät koskaan paljasta sisimpiä salaisuuksiaan. Eräs niistä inspiroi minut kirjoittamaan Arcanum 17 -kirjan."

André Bretonin vakaana ihailijana Jodorowsky heitti kaikki tarot-pakkansa pois, lukuunottamatta Marseillen pakkaa, sen 1930 Paul Marteaun julkaisemaa versiota.

Marseillen tarotin kuvat vaikuttivat kuitenkin tylsiltä, jopa vihamielisiltä, varsinkin numerokortit, verrattuna Rider-Waite -tarotin kauniisiin, vietteleviin kuviin. Niinpä hän päätti syventyä kortteihin täysin voimin, ja opetteli seuraavan kahden vuoden aikana jokaisen kuvan, symbolin, eleen, värin ja viivan ulkoa niin juurtajaksaen, että pystyi halutessaan visualisoimaan minkä tahansa 78 kortista silmiensä eteen.

Seuraavat kolmekymmentä vuotta Jodorowsky omistautui Marteaun versiolle, organisoi lukuisia workshoppeja ja opetti satoja ja satoja oppilaita. Vuonna 1993 posti toi hänelle postikortin, jossa Philippe Camoin - vuosisatoja Nicolas Converin marseillen tarotin versiota painaneen suvun perillinen - kertoi isänsä kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta. Philippe ei tahtonut päästä irti surustaan, eikä sitä varsinkaan auttanut tragediaa hyväksikäyttävien auktoriteettien juonima painotalon purkaminen hammaslääkärikoulun alta. Philippe syrjäytyi täysin yhteiskunnasta, hänestä tuli erakko, seuranaan vain satoja satelliittikanavia suoltava televisio.

Television avulla Phillippe Camoin opiskeli tusinan kielen alkeet, ja käytti ongelmatilanteissaan televisiota oraakkelina. Kun hän halusi vastauksen mieltään askarruttavaan kysymykseen, hän painoi satunnaisen tv-kanavan päälle ja sai vastauksensa. Eräänä unettomana yönä hän mietti mitä hänen pitäisi tehdä pitääkseen sukunsa perintö yllä. Niinpä hän meni televisionsa luo ja napsautti päälle satunnaisen kanavan. Ruutuun ilmestyi Jodorowsky, vastaamassa haastattelijan kysymykseen. Parin päivän kuluttua hän toisti toimenpiteen, ja jälleen Jodorowsky välähti ruutuun. Kolmannen kerran jälkeen hän päätti ottaa jälleen yhteyttä ulkomaailmaan ja lähestyi Jodorowskyä.

Jodorowsky otti vastaan Philippen ja päätti soveltaa psykomagiaa hänen auttamisekseen. Koska isän kuolema oli rikkonut siteet pojan ja yhteiskunnan väliltä, oli Philippe niiden korjaantumiseksi saatava yhteyteen sukunsa perinnön kanssa. Alejandro ehdottikin, että psykomaaginen toimenpide tulisi olemaan Marseillen tarotin entisöiminen. Philippe innostui ehdotuksesta ja ymmärsi, että juuri tämän takia hänen oli täytynyt etsiä Jodorowsky käsiinsä. Tästä alkoi vuosikausia kestänyt Alejandron ja Philippen yhteinen voimanponnistus alkuperäisen tarotin aikaansaamiseksi. Alunperin Alejandro oli ajatellut, että toimenpide olisi yksinkertainen, muutaman Paul Marteaun tekemän muutoksen korjaaminen ja kopion kopionneista johtuneiden virheiden poistaminen. Lukuisten Marseillen versioiden etsiminen, painolaattojen metsästys, säilyneiden pakkojen rippeiden analysointi, niiden ristiin vertaaminen, erojen ja yhtäläisyyksien esiinkaivaminen ja aikojen saatossa kerääntyneiden virheiden löytäminen oli lopulta vuosikausien työ.

Suurimmat vaikeudet tulivat Marteun pakan virheiden paljastuessa. Jodorowsky koki lukuisia henkisiä oikosulkuja yrittäessään irrottautua Marteun pakan alitajuntaan iskostuneista kuvioista. Jotkin Alejandron hyvin merkityksellisinä pitämät symbolit paljastuivat alkuperäisten mallien muunnelmiksi, ja tuskaa kokien hän joutui luopumaan vuosikausien käytön aikana rakkaiksi muodostuneista korteistaan.

Työn valmistuttua korttipakka oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen, todennäköisesti alkuperäisin mahdollinen tarotin muoto. Alejandro siirtyi vähitelleen käyttämään tätä pakkaa omassa työskentelyssään. Eräänä keskiviikkoaamuna kotonaan Vincennesissä hän hautasi Paul Marteaun pakan puutarhan nurkkaan, limepuun alle, ja istutti haudalle ruusupensaan. Aitinsä hautaan laskeneen pojan suru sydämessään.

Lähde: Jodorowsky & Costa, The Way of Tarot.
Kirja saatavissa Tajunnan vekkokaupasta hintaan 35 €.

Katso myös The Spiritual Journey of Alejandro Jodorowsky.

Ajatus tajunnallisesta kehittymisestä, siitä että ihmisen täytyy ottaa vastuu omasta evoluutiostaan, on nykyhetkenä entistäkin kiehtovampi. On pikkuhiljaa alettu ymmärtää, että luonto kantaa vastuun kehittymisestä vain tiettyyn pisteeseen saakka - kunnes lajin selviäminen on taattu. Sen jälkeen olemme oman älykkyyden ja viisauden varassa, ja yhä vääjäämättömämmin on nähtävissä, että vituiksihan tämä on menossa. Teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen lumipalloefekti on jyrännyt luolamiesaikojen kynsinhampain elämän syrjässä roikkuneen heimoihmisen alleen. Ihmisen selviytymiseen rakentuneet prosessit eivät enää palvele oikeita päämääriä, vaan saavat ihmiskunnan käyttäytymään itsetuhoisesti. Elämää ylläpitävä luonto on kahlittu, taivutettu ihmiskunnan oikkuihin ja piilotettu parhaan mukaan.

Ihmisellä on kuitenkin muista eläinkunnan tuotteista poiketen etulyöntiasema siinä mielessä, että ihminen voi tiedostaa oman kehityksensä. Juuri tämä on avain mahdolliseen elämisen arvoiseen tulevaisuuteen.

Ensinnäkin ihmisen täytyy ymmärtää olevansa sisäisten automaattisten toimintojensa ja näitä käynnistävien ulkoisten ärsykkeiden välikappale. Ouspensky sanoo - G.I. Gurdjieffin ja 1900-luvun alun futuristisen ajanhengen mukaisesti - että ihminen on kone. Koneen tietoisen käyttämisen ensimmäinen askel on ymmärtää koneen toiminta, ja tämä ihmiskoneen toiminnan opiskelu on sekä Gurdjieffin että Ouspenskyn oppijärjestelmien polttopiste. Pyrkimys on valjastaa koneen koko potentiaali tietoisen mielen ja tahdon alle.

Koneena oleminen tarkoittaa automaatiota. Ihminen toimii ulkoisten ärsykkeiden mukaan vailla omaa tahtoa. Eräs koneen ominaisuuksista on se, että kone luulee olevansa itsensä herra ja tekevänsä tietoisia päätöksiä, vaikka todellisuudessa onkin pelkkä mekaaninen automaatti, jonka ainoastaan ulkoiset vaikutteet, kiihokkeet ja sysäykset saavat liikkeelle. Itsessään ihminen ei pysty tekemään mitään, kaikki vain tapahtuu.

Ellei ihminen ensiksi ymmärrä ja hyväksy täydellistä mekaanisuuttaan, mitään kehitystä ei voi tapahtua.

Ihmisen sisäiset toiminnot tuottavat ulkoisten ärsykkeiden vaikutuksesta jatkuvasti uusia haluja ja muita ailahtelevia tunteita. Näistä syntyy harha, jonka mukaan ihminen luulee haluavansa/toivovansa/rakastavansa/vihaavansa jotain. Ihmisen psyyke ylläpitää mielikuvaa "minästä", jolla kulloinkin on jos jonkinlaisia haluja, vaikka todellisuudessa näitä "minuuksia" on lukematon määrä. Jokainen "minä" luulee edustavansa kokonaisuutta, vaikka todellisuudessa on sen hetkisen ulkoisen vaikuttimen tuottama pieni osa psyykettä. Ihminen saattaa haluta jotain asiaa tai samaistua johonkin ihmisryhmään hyvinkin vahvasti, mutta jo vaikkapa tunnin kuluttua uusi halu ja uusi samaistumisen kohde on jo ajanut edellisen yli. Mikä pahinta, saattaa edellinen halu olla jo tyystin unohtunut, jolloin mielikuva kokonaisuudesta ja eheästä minästä pysyy.

Kehittyäkseen ihmisen tulee ymmärtää, ettei hän omista ensinnäkään kykyä tehdä, ei yksilöllisyyttä tai yhtenäisyyttä eikä tajuntaa ja tahtoa. Tämän hyväksyminen on oleellista, sillä ihminen ei lähde tavoittelemaan sitä, minkä hän jo luulee omistavansa. Ihmisen täytyy todella haluta kehittyä, pelkkä ohikiitävä tyytymättömyys ulkonaisiin olosuhteisiin ei saa aikaan riittävää virikettä mahdolliseen muutokseen.

Lähde: P.D Ouspensky: Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet.

Tajunta.netin tammikuun kilpailu koskettaa Terry Gilliamin mainiota fantasiaelokuvaa The Imaginarium of Doctor Parnassus. Lue lisää Tajunta.netistä.

Tarot-ammattilainen Tero Hynynen kertoo haastattelussa suhteestaan tarokkeihin, niiden historiasta, merkityksestä ja terapiakäytöstä.

Katso haastattelu tästä.