Tää on todella hämmentävää.
Oon aina vähän ihmetelly niitä, jotka jonkun fanituksen kohteensa kuollessa vetää hirveät itkuraivarit ja viettää monen viikon suruajan. (isän luokalla oli ollu yläasteella kaks tyttöä, jotka oli jonku random julkun kuollessa päivän pari koulusta pois surun takia)
Nyt, vaikkakin se yhä jotenkin säälittävältä (varsinkin äidin ja isän mielestä) tuntuu, ymmärrän niitä ihmisiä.
Viime yö meni aika pitkälti itkiessä. Tänäänkin on ollu pala kurkussa useaan otteeseen, vaikka enhän minä ole Michael Jacksonia "niin täysillä" fanittanut moneen vuoteen. Tähän voi tietysti vaikuttaa se, että se oli mun ensimmäinen idoli ikinä. Pikkupentuna kuunneltiin kaverin kanssa Michaelin biisejä ja fanitettiin ihan kympillä. Ja oonhan mä Jacksonin musasta siitä lähtien todellakin tykänny aivan älyttömästi.
Mutta että ihan itken?! Aamulla isä sai mulla aikaan hirveän itkuraivarin, kun se julisti, että Michael Jackson on kuollut. Tottahan minä sen jo tiesin. Sanoinkin sen isälle. No isi kulta jatkaa:"Joo, se oli saanu sydärin!" Siinä vaiheessa vissiin nostin volyymia ja sanoin ihan kovaan ääneen, että joo todellakin tiedän. Isä rupes huutamaan, että on se perkele, kun mun kanssa ei voi keskustella mistään. Vituttaa eniten se, että isä tietää erittäin hyvin, miten paljon mä Michael Jacksonin musasta kuitenkin pidän. Ja jumalauta, miten paljon se on koko päivän vittuillu ja pilaillu miehen kustannuksella. Vähemmästäkin sitä itkee.
-Every day create your history
Every path you take you're leaving your legacy
Every soldier dies in his glory
Every legend tells of conquest and liberty-