IRC-Galleria

Oli ehkä hirvein yö ikinä.

En saanu unta ku ihanat pojat soitteli armottomassa kännissä ja kyselivät vuorotellen onko tyyny hyvin. Akkukin oli loppumassa ja raivostuttava BLÖLÖLÖM-ääni ja ylikirkas valo täyttivät huoneen aina vartin välein.

Just ku aattelin et saan unta, kuulin olohuoneesta ääniä. Joku käveli siellä. Luulin, että se on äiti matkalla vessaan, mutta sitten kuulin olkkarin nurkassa säilytettävän pyykkitelineen alkavan pitää nitinää, ihan kun joku olisi avannut ja sulkenut niitä reunoissa olevia siipiä. Ääni kuului muutaman kerran ja loppui, makasin selälläni sängyllä ja tuijotin kattoa. Yhtäkkiä huomasin hengitykseni vaikeutuvan ja kuin jokin suuri paine olisi laskeutunut mun päälle, en pystynyt vetämään henkeä. Tuntui kuin voima olisi painanut mua sängyn läpi ja sain hädin tuskin vedettyä pienen pihauksen ilmaa nenän kautta. Yritin kääntyä kyljelleen, mutten pystynyt liikkumaan. Mielessäni voimakkaan WTF-tunteen jälkeen sain kysytyksi itseltäni: Näinköhän mä nyt kuolen? Voimakas kuristus rintakehässä ja kaulalla oli aaltoista ja sai korvat humisemaan. Jos mun lihakset olis toiminu, olisin varmasti paskonu housuun, mutten pystynyt tekemään elettäkään. Viimeinen voimakas kuristava paino meni läpi koko ruumiin ja hävisi, yhtäkkiä tuli aivan hiljaista. Se meni ohi.

Olin aivan satavarma että nyt muhun on iskeny joku saatanan riivaaja ja kesti tosi kauan ennen kuin uskalsin kääntyä edes kyljelleni, peläten hirviön hyökkäävän kimppuuni uudelleen. Makasin paikoillani ja tuijotin seinää, en pystynyt sulkemaan silmiäni. Lopulta puhelin alkaa soimaan. Lari soittaa. Vastaan ja puhun sekavia, mutta eihän luurin toisessa päässä ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Puhelun tuoman rohkeuden myötä uskalsin mennä olohuoneeseen ja laittamaan kännykän laturiin. Menin loppuyöksi äitin viereen nukkumaan.

Klo 8 heräsin sälekaihdinten väleistä tuleviin valonsäteisiin. Tajusin, että olin kokenut elämäni ensimmäisen - ja toivottavasti viimeisen - unihalvauksen.