IRC-Galleria

PIAN ON NANOWRIMO!

ei puhuta siitä et mulla ei ole mitään hajua kirjoitan. Tai siis, tiedän mitä kirjoitan... mutta Excel-taulukko on tyhjä. Hädin tuskin olen päättänyt päähenkilöni.

Neljäs osa Huviretki Helvettiin-saagaan (tätä vauhtia kaikki neljä ovat valmiina ensi keväänä), mutta MITÄ IHMETTÄ.

Olen kirjoittanut itseni nurkkaan. Mistään ei tule enää yhtä eeppistä kuin osat 2 ja varsinkin 3 ovat.

VITTU.

#huviretkihelvettiin

Oonko koskaan kertonut, että vihaan kirjoittamista. Yli kaiken.

Vihaan sitä faktaa että itkin puolet eilisillasta yhden hahmon takia, koska voi hyvä LUOJA. Tapoin yhden mun kaikkien aikojen lempihahmoista (enkä tietenkään kerro nimeä), ja tuntuu, että se olisin ollut MINÄ, joka sen tappoi, siis ihan fyysisesti minä käsilläni revin tän hahmoparan palasiksi. Mua surettaa tän hahmon puolesta ja kaikkien sen ystävien puolesta - kaikkien kahden - ja surettaa ennen kaikkea ITSENI puolesta, koska se, mitä sillä on kuolemansa jälkeen edessään, se on vielä pahempaa, enkä tiedä pystynkö kirjoittamaan sen. Voi mun vauvaa.

Oon hirveä ihminen.

OLISPA NANOWRIMO.

Joten Seir, mitä sinulla on sanottavaa tulevalle vaimollesi?"
"Kiitos, Abaddon", mies sanoo ja kääntyy minua kohti. "Helel, minä lupaan sinulle, että olen olemassa sinulle aina. Ei ole väliä, missä sinä olet, minä tulen aina olemaan sinun luonasi ja minä tulen aina kuulemaan sinut. Minä tulen aina tietämään, mitä sinä tarvitset, ja minä tulen aina rakastamaan sinua, tästä hetkestä kuolemaani asti, minä lupaan rakastaa sinua juuri niin paljon kuin sinä ansaitset. Sinun hohteesi on sokaissut minut alusta alkaen, siitä hetkestä asti kun tapasin sinut ensimmäisen kerran, ja minä lupaan että rakastan sinua niin paljon, että et tule koskaan tarvitsemaan ketään muuta. Minä olen tässä, ja minä olen sinun."
"Helel, mitä sinulla on sanottavaa tulevalle miehellesi?"
"Minä lupaan antaa sinulle sinun syntisi anteeksi", minä aloitan, vaikka pala tuntuu takertuvan kurkkuun. "Minä annan sinulle anteeksi kaiken, mitä sinä haluat minulta pyytää. Minä annan sinulle kaiken, mitä sinä tarvitset. Minä lupaan ottaa sinut omakseni, ja minä en anna sinua kenellekään toiselle. Kenenkään toisen en anna sinua satuttaa, ja minä pelastan sinut, minä autan sinua. Mitä otan sinut omakseni, puolisokseni, ja minä lupaan pitää sinut rinnallani niin kauan kuin tulen olemaan. Lupaan rakastaa sinua omaan kuolemaani asti, sillä minä olen rakastanut sinua niin kauan kuin olen ollut, minä olen rakastanut sinua, Seir, jo ennen kuin sinä olet ollut. Olen rakastanut sinua omasta syntymästäni asti, ja lupaan rakastaa sinua kuolemaani asti."
"Tässä teidän kaikien edessä, Saatanan ja Helelin minulle luomilla valtuuksilla, minä julistan nämä kaksi aviopuolisoiksi", Abaddon sanoo, ja miehen ääni kaikuu korvissani niin, että minua huimaa. "Tämä avioliitto olkoon niin pyhä tai epäpyhä tai jotain siltä väliltä kuin se on, ja se olkoon kestävä ikuisesti, tästä ikuisuuteen te kaksi tulette rakastamaan toisianne ja olemaan toistenne omaisuutta. Seir, tästä eteenpäin sinä olet Helelin, ja Helel, tästä eteenpäin sinä olet Seirin. Te ette ole enää kaksi, nyt te olette yksi, ja te olette yhdessä upeampia kuin kukaan on koskaan ollut. Seir, voit suudella vaimoasi."

voi Seir. miksi menit Luciferiinan kanssa naimisiin, olisit voinut myös ottaa mut vaimoksesi. (for the record, Lotalle on ihan okei että menisin Seirin kanssa naimisiin.)

Kerään äkkiä mekkoni lattialta ja sujahdan sen sisään pyyhittyäni itseni ensin Saatanan paitaan, jota mies ei tule enää ikinä tarvitsemaan, ja joka on muutenkin niin hikinen, että tunnen itseni likaisemmaksi kuin ennen pyyhkimistä. Silittelen hiuksia jotenkuten päätä myöten, isken silmää peilikuvalleni kun olo tuntuu niin varmalta, että pystyn lähtemään liikkeelle ja pysyn pystyssä korkokengilläni, ja avaan oven takaisin valtaistuinsaliin vain huomatakseni oven takana odottamassa olevat Seirin ja Astarothin; Seir seisoo paikoilleen kivettyneen näköisenä, ja Astaroth on kumartunut kurkistamaan sisään avaimenreiästä. Nämä kaiksi näyttävät täydellisesti omat itsensä juuri tällä hetkellä, ja minua naurattaa. Kaikista maailman asioista naurattaa, ja naurattaa vielä enemmän, kun Astaroth nostaa kätensä yläfemmaan. "Sinä sitten sait."
"Kyllä vain", mutisen saatuani lopultakin itseni rauhoittumaan ja läpsäytettyäni kämmeniä Astarothin kanssa."
"Joten Saatana on poissa kuvioista, niinkö?"
"Juuri niin sanoisin."
"Mahtavaa. Lucifer, sinä olet ihan uskomaton", Astaroth sanoo ja virnistää. "Mitähän tästä seuraa?"
"Kuulet kyllä pian."
"Sinäkö tuhosit Saatanan oikeasti seksillä?"
"SIllä se lähtee kuin millä on tullutkin", mutisen, ja Astaroth kohottaa kulmiaan kysyvästi, mutta pudistan päätäni. "Ei mitään. EI yhtään mitään. Minä tuhosin Saatanan, ja kaikki on nyt mukavaa."

Tämä on kaikki aivan väärin. Minä olen enkeli. Minä olen arkkienkeli, ja Seir on Helvetin prinssi, ja minä en kuulu tänne - ehkä koko asetelma on ihan väärin päin. Ja kaikki lähti niistä ihmisistä, jotka eivät arvostaneet Isäni työtä vaan valittivat takaisin Egyptiin, koska ainakin siellä oli tarjolla muutakin syötävää kuin pelkkää mannaa.

Kaikki lähti ihmisistä. Tämä jos jokin on oikein hyvä syy vihata ihmisiä, jos en aikaisemmin jo vihannut, niin nyt ainakin vihaan. Koko sydämestäni, sielustani ja ihan mistä tahansa, koska tämä tilanne, jossa olen nyt, on ihmisten vika. On ihmisten vika, että Isä yhteistyössä Mikaelin kanssa heitti minut alas taivaasta, ja on ihmisten vika, että päädyin Helvettiin. On ihmisten vika, että suutelin äsken Seiriä, koska yritän vain parhaani mukaan selvitä ja päästä takaisin Taivaaseen, ja Seir… asettui väliin. Poikittain.

äskeisessä tekstissä valitin sitä, ettei oo mitään sanottavaa.

tottahan asia on korjattava! joten mitäs muutakaan mä tekisin elämälläni kuin aloittaisin Camp NaNon.

75k sanaa aiheesta zombiapokalypsi, paitsi että en oo vielä päättänyt että onko ne zombeja vai jotain muuta.

tykkään Linneasta niiiin kovaa. en oo viel päättänyt miespääosan nimeä, koska houkuttelis Artturi mutta eipä se nyt oikein voi olla Artturi kun Helvettibileissä on Artturi. ehkä nimeän tän mun herran Toivoksi.

joo.

en oo kyl päätynyt vielä mihinkään sen suhteen, onko tässäkin demoneita ja enkeleitä sun muita hauskuuksia. tavallaan se olisi kivaa, että olisi (koska sit saisin djinni Annan mukaan, voi Anna <3), mutta en tiedä että sopiiko tää mun Huviretki helvettiin-trilogian (johon tulee noin puoli miljoonaa osaa since oon pönttö ja keksin koko ajan uutta ja uutta ja uutta) jatkumoon mitenkään.

voi pyllllly.

mutta ainakin pidän kivaa!

oon kuullut juttua, että jengi työskentelee paljon paremmin deadlinen alaisena.

no joo, luen tässä läpi viimeisintä 15 000 sanaa, jotka kirjoitin vuorokaudessa kun oli NaNon viimeinen päivä...

ja musta tuntuu että tää teksti on oikeesti hienoa. kaipaa editointia, mutta mä pidän tästä.


Mä kuvittelen mieleeni raskaan verhon. Punaista samettia, sellainen, josta tulee mieleen lähinnä pornoelokuva, jollaista mä en ole ikinä katsonut. Punaista samettia raskailla laskoksilla, vähän niin kuin esiriput näyttämön edessä. Niiden verhojen takana on jotain, mitä mä haluan, niiden verhojen takana on kaikki lavasteet, jotka näyttävät mulle, missä näytelmässä mä olen, olenko mä Macbethissä vai Seitsemässä veljeksessä, ne lavasteet kertovat, mitä mun täytyy esittää, ja mä varmasti osaan näytellä, kunhan mä tiedän, mitä siellä on.

Mä en kuitenkaan halua ihan vielä tietää. Mä siirryn aivan verhojen eteen ja ojennan käteni, mä raotan toista verhoa vähän, niin että mun takaa päin osoittavat valot osuvat pölyiseen puulattiaan verhojen takana niin, että mä en näe lavasteita… mutta mä näen jonkun toisen. Jonkun, joka näyttää multa, ja joka hymyilee mulle ja joka tietää, mitä kuuluu tehdä.

Ja mä muistan, miten mun täytyy asetella ajatukseni, että mä pystyn samaan, mihin Ella, äiti ja isäkin, samoin kuin Samuel. Mä muistan millä tavalla mun täytyy vääntää sanoja, jotka eivät olisi vielä vartti sitten merkinneet mulle mitään, ne ovat vähän niin kuin taikasanoja, jotka eivät tee mun aivoissa järkeä mutta jotka kuitenkin kuulostavat tutuilta ja oikeilta. Mä vääntelen sanoja mielessäni, ja mä rauhoitun, mun lihakset rentoutuvat ja mä pystyn hymyilemään. Mä avaan silmäni ja väännän sanoja mielessäni tasan oikein, niin paljon että mä pystyn ojentamaan käteni, ja mä väännän yhtä tavua – kah – niin, että käden heilautus heittää sekä Ellan, että äidin, että isän, että Samuelin, pitkin seiniä, ne lentävät kaikki sievässä kaaressa mun Chris Evansilla päällystetyille seinille. Otso romahtaa alas, ja mä katson lattialla retkottavia rakkaitani, ja mä hymyilen. Koska ei, ne eivät ole mun rakkaitani.

Mä kävelen Otson luo, joka katsoo mua silmät selällään, ja sen lihakset nykivät niin että mä tiedän, että se painii samojen ajatusten kanssa kuin mä äsken: että sen pitäisi juosta, mutta sen jalat eivät toimi. Mä kumarrun, ojennan käteni sille, ja se tarttuu siihen ja näyttää saman tien katuvan sitä.

”Juokse, Otso”, mä sanon pehmeästi. ”Nyt jos koskaan sun täytyy juosta. Mä en tiedä, kauanko nuo ovat pihalla, ja meidän täytyy päästä pois täältä.”
”Miten niin meidän?” Otso kysyy hiljaa ja katsoo mua vakavana. ”Mä en ole lähdössä sun kanssa yhtään mihinkään.”
”Jos sä arvostat henkeäsi ollenkaan, sun täytyy nyt juosta.” Mä tarjoan sille kättäni, josta se päästi äsken irti, ja se katsoo sitä pitkään.

Ja Otso laskee mielessään kolmeen – mä en tiedä, miten tiedän sen, mutta niin vain mä tiedän – ja se tekee niin. Se tarttuu mun käteen ja me juostaan. Ilman kenkiä taas, ja tällä kertaa ulkona on vain märkää, ei loskaista, ja me juostaan ihan vitun lujaa. Me juostaan sen autolle, ja paholaisenansoja ajattelematta mä sujahdan istumaan Audin etupenkille, napsautan turvavyön kiinni, ja Otso sujahtaa mun viereen, ja me lähdetään taas lentävästi ajamaan poispäin. EI ehkä Pihtiputaalle tällä kertaa, mutta me lähdetään, ja mä suljen esirippua sen verran, että uskallan hengittää pelkäämättä, mitä siitä seuraa.

”Helena, kyllä tää selviää”, se kuiskaa vasten mun niskaa, ja musta tuntuu, että jos mä jaksaisin, mä purskahtaisin itkuun. Se on yhtäkkiä taas hurmaava, luotettava ja ystävällinen, mikä on ihan kivaa vaihtelua siihen, että se on tuntunut koko ajan syyttävän mua ihan kaikesta mitä vaan voi keksiä. Kaikki on mun vika, ja mikään ei ole hyvin. On mun vika, että meidän piti ajaa kuusisataa kilometriä, mutta mua ei kiinnosta. Mä käännyn ympäri ja painan huuleni sen huulille, takerrun siihen tiukemmin kiinni, vien kädet sen takatukkaan josta ei saa kunnolla edes otetta ja sotken käteni sen hiuksiin, pidän sitä paikoillaan ja vedän vielä lähemmäs. Mä tarvitsen sitä, mä tarvitsen sen kosketustsa ja sitä, että se pitää mua sylissään ja koskettaa mua, vetää mun t-paidan helmaa ylemmäs ja lukitsee toisen kätensä, sen joka ei ole mun niskassa, mun lantiolle. Mies silittää peukalollaan mun lantioluuta ja vie kolme sormeaan alushousujen alle koskemaan lantion ihoa sieltäkin, ja mä huokaan vasten sen huulia.
”Kaikki selviää”, se mutisee vasten mun huulia, ja mä puren sen alahuulta hiljentääkseni sen. ”Helena, ihan oikeasti”, se jatkaa välittämättä mun yrityksestä hiljentää se.” Ei ole mitään hätää, mä lupaan että me selvitetään tämä juttu. Sä tapaat huomenna sen Ellan, ja me selvitetään, mitä täällä tapahtuu.”
”Mutta jos kerran poliisitkaan eivät tiedä, mitä on tapahtunut, miten me voidaan selvittää?”
”Koska muistatko sä, kun mä kerroin että me ollaan kaksi tämän maailman tärkeintä ihmistä? Mä tarkoitin sitä. Me ollaan, koska ei ole enää jumalaa, joka voisi määrätä että asiat selviävät ja että sivullisten ei tarvitse kärsiä. EI ole jumalaa, mutta me ollaan jumala sen tilalle. Ja oikaistaan asiat, niin kuin jumalan kuuluisikin tehdä.”
”Lupaatko sä?”
”Mä vannon, Helena. Ihan minkä tahansa kautta minkä sä haluat. Sun, mun, mun kuolleen äidin ja sun kuolleiden vanhempien kautta.”

Se vastaus riittää. Lopultakin Otso voi antaa mulle vastauksen, joka riittää mulle, ja mä takerrun mieheen entistä tiukemmin, annan sen vetää t-paitani pois ja mä vedän sen paidan pois ihan vain kiiitokseksi siitä, että mä kaipasin tuota. Mä tarvitsin sitä, että se kertoo että asiat selviävät, ja mä kaipasin sitä että se hiljentää mut suutelemalla mua. Mä tarvitsin sen käsiä vartalolleni ja mä tarvitsin sen kiinteitä lihaksia omien käsieni alle, ja lopultakin tämä on riittävästi.

Koska asiat selviävät. Mä olen tulossa hulluksi, mä tiedän sen. Mä näen Kuutin paikoissa, joissa se ei voi olla, mutta asiat selviävät. Mun veljeni ei selviä ilman demonia sisällään, mä tiedän senkin, mutta asiat selviävät.

”No onko tää totta?”
”Totta kuin kirkonrotta, kuten sanotaan.”
”Ei kukaan edes sano niin.”
”Jos sä et olisi sä, mä jaksaisin vääntää tästä vaikka kuinka kauan.”
”Mitä sä tarkoitat tuolla? Miten niin, jos mä en olisi mä?” mä kysyn neuvottomana. ”Anna mulle vastauksia, tai painu helvettiin mun päästä.”
”Tiedätkö sä, kuka sä olet?” Kuutti kysyy ja hymyilee kiinnostuneena.
”Joo. Helena Lintunen, melkein yhdeksäntoista, hauska tavata. Sä voisit vuorostasi kertoa, kuka sä olet.”
”Ei mulla ole varsinaisesti nimeä”, Kuutti sanoo ja hymyilee. ”Kyllä sä sen tiedät. Sä tiedät, millaisia me muodonmuuttajat ollaan – me tullaan kuitenkin samasta paikasta.”
”Jaaha?”
”Taivaasta.”
”Mä en nyt kyllä ihan voi allekirjoittaa tuota väitettä. Tai siis, did you fall from Heaven, ’cause you look Satan to me –”
”No sähän olet.”
”Anteeksi?”
”Ei Saatana. Se on paska jätkä. Mutta Lucifer.”
”Jaaha?”
”Valon tuoja. Aamutähti, kointähti, Venus –”
”Kuutti, nyt sä selität vielä pehmoisempia kuin yleensä.”

KYL TÄÄ TÄSTÄ VIEL