And honestly I have been begging for answers
That you and only you can give to me.
My voice crying loud,
I've been crying for days now,
And as I start to run, I stop to breathe.
(And I was nearly scared to death)
And I was nearly scared to death
(Of why you left in paragraphs)
Of why you left in paragraphs
(The words were nearly over us)
The words were nearly over us
You stop and turn and grab your bags
And I'll be here by the ocean
Just waiting for proof that there's sunsets and silhouette dreams
All my sand castles fall like the ashes of cigarettes
And every wave drags me to sea
I could stand here for hours
Just to ask God the question, "Is everyone here make-believe?"
With a tear in His voice, He says, "Son, that's the question."
Does this deafening silence mean nothing to no one but me?
Because these words are never easier for me to say Or her to second guess But I guess That I can live without you but Without you I'll be miserable at best.
and you're still out of my reach
and you're still all of the things that i want in my life
how could i ask you to leave me
and we were just kids in love
that summer was full of mistakes we wouldn't learn from
the first kiss stole the breath from my lips
why did the last one tear us apart ?
Alexin faija osti meille sen minibussin, se oli kahdeksanpaikkainen joten me mahduttiin siihen hienosti: Alex kolme penkkiä vallaten, mä neljännellä penkillä sen vieressä ja sen suunnilleen kokoa 20 olevat kengät mun sylissä, mä näpersin Conversejen mustaa nauhaa sormillani. Mulle ei ollut vieläkään auennut, miksi mies käytti vaaleanpunaisia Converseja ja niissä mustia nauhoja, mutta toisaalta, eikö se ole niin, että toisesta ei saa tietää kaikkea että parisuhde pysyy kiinnostavaa. Ei meillä kummallakaan parisuhdetta ollut, ainakaan keskenämme, vaan pari suhdetta Alexilla ja mä olin tapani mukaan toipumassa yhdestä.
”Siirrä ne kalossisi pois siitä”, mä vinguin puoliksi tosissani. ”Miten jollain ihan oikeasti voi olla noin isot jalat?”
”Kaikki ei oo tollasia vauvajalkoja kun sä”, mies tuhahti. ”Ite paikkas valkkasit, jos ei kelpaa niin tossa on tilaa”, se sanoi ja osoitti mun paikkaa vastapäätä olevaa penkkiä, johon mä olin nostanut kengättömät jalkani. ”Oikea vauvakoipi sä olet, niin mitä kokoa sun kengät oli, seiskaa? Kenties oikeen kasia?”
”Kasi puoli”, mä irvistin happamasti sille. ”Eikä sillä, että se olis jotenkin paha että mun jalat on pienet. Ne mahtuu joka paikkaan.”
”Ehkä mä en tahdo tietää mihin sä tunget sun jalkoja.”
”Mä näytän sulle ihan pian, jollet sä vaikene.”