IRC-Galleria

Puolitoista vuorokautta ja tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun heräsin huutooni. Ehdottomasti elämäni järkyttävin uni. Pimeä yllätti, emme ehtineet paikalle, veli oli kuollut. Uni oli niin todentuntuinen, minun oli pakko kuulla veljeni ääni. Puhelinsoitto, kaikki oli hyvin. Vai oliko?

Kaksi viikkoa eteenpäin, kyllä kaikki oli edelleen hyvin. Paitsi että onnistuin käräyttämään sulakkeen. No, onneksi apu oli taas puhelinsoiton päässä. Sä neuvoit mua ja pyysit soittamaan, jos tulee vielä ongelmia. Mun veli :), aina mun käytettävissä, onneksi mulla on sut. Mutta oliko sulla mut? Yritit soittaa, mun puhelin oli kiinni. Sain sut kiinni ja laitoin toisenkin puhelimen päälle, että voin vastata sulle. Me puhuttiin moneen kertaan, mut aina joku keskeytti. Sä lupasit soittaa mulle kuitenkin kohta. Mä odotin sitä soittoa, olin malttamaton ja koitin soittaa sulle, et sä vastannut.
Hetken päästä se totuus laukesi, sain puhelun kyllä. Sit sua vietiin ja kovaa, mitä mä siitä tajusin, sä olit hyvissä käsissä. Niin mä uskoin. Eihän mun unelmat voi romuttua. Ambulanssi, sairaala, leikkaus ja kaikki on hyvin, niinhän siinä aina käy. Happy End. Mä jäin odottelemaan niitä lopputekstejä ja leffan loppumista... Ja se LOPPUI. Sun elämäsi päättyi siellä leikkauspöydällä.

Miten siinä noin kävi? Kysymyksiä, ajatuksia, oletuksia, paljon asioita ilman tolkkua. Pöytä kaatui, palapelin palaset lensivät ympäriinsä. Osa niistä hukkui. Yritänkö tehdä sen palapelin loppuun? Mutta miten se onnistuu, kun kaikki palat ei ole tallella? Mä tiedän etten löydä niitä palasia enää.

Elämä, suuri palapeli, edelleen kesken.