IRC-Galleria

Aivan liian aikaisin
Sait siivet selkääsi
Sinun oli mentävä
Pois luotamme lähdettävä
Muistamme sinut ikuisesti
Emme aio unohtaa.
Viimeiset sanat
Niistä on jo liian kauan
Vain kyyneleet voivat kertoa kaiken nyt
Ei tuskaa voi kätkeä sisälleen
Kaikki on kuin unta
Lähtösi jälkeen.
Hymyilykin tuntuu pahalta
Eikä tutut sanatkaan edes lohduta
Tahtoisin näyttää sinulle auringon
Kertoa elämän olevan vielä edessä
Mutta kukaan ei enää voi.


sanoinkuvaamaton ikävä.

Tiiän et sun on parempi näin,
kivut ja tuska takana päin.
Ansaitset levon rauhaisan,
ja kiitoksen kaikkein kauneimman.
Suo anteeksi kyyneleet nää,
ne rakkautta on ja ikävää.

Hyvää nimipäivää rakas veli <3
Nähdään ja juhlitaan unis :)

Pienempänä Pekolla oli valtava linnunrata-juliste seinällä. Se tykkäs avaruudesta jo sillon. Siinä julisteessa oli pilviä, ja mua ihmetytti, että miten avaruudessa voi muka olla pilviä. Pekko sanoi, että ehkä se on jumala.

Se tykkäs niin kauheesti avaruudesta. Kuunteli silmät kiiluen ku Tuomo kerto mustista aukoista ja supernovista. Mä en ymmärtäny siitä mitään, mutta pidin sitä tärkeenä, koska Pekkoki piti. Ja mä pidin Pekkoa tärkeenä.

Mä aina ihailin sitä. Sillonki ku se vanno vihaavansa mua, sillonki mä ihailin sitä. Se oli mun isoveli, ja pikkusiskot ihailee isoveljiään. Sillonki ihailin sitä, ku se telo itteään viihteen tähden, hyppi ruusupuskiin ja söi omaa yrjöään. Ajattelin, että ehkä aikuisena Pekkoki alkais tykätä musta. Mut nyt se ei enää kasvakaan aikuiseks.

Pari kuukautta sitten Pekko tuli mun lattialle nukkumaan, kännissä ku käki ja tukka sekaisin. Se
halus jutella mun kanssa, sanoi että mä oon sen lempisisko ja se puolustaa mua kaikessa, tai jotain sellaista olin mörinästä ja sammalluksesta erottavinani.

Ehkä Pekko on nyt avaruudessa. Jossain mustan aukon takana. Missä se onkin, sen on onnellisempi siellä. Koska täällä se oli tosi onneton. Vaikka ei sitä oikein kukaan tainnut tietää.

Puolitoista vuorokautta ja tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun heräsin huutooni. Ehdottomasti elämäni järkyttävin uni. Pimeä yllätti, emme ehtineet paikalle, veli oli kuollut. Uni oli niin todentuntuinen, minun oli pakko kuulla veljeni ääni. Puhelinsoitto, kaikki oli hyvin. Vai oliko?

Kaksi viikkoa eteenpäin, kyllä kaikki oli edelleen hyvin. Paitsi että onnistuin käräyttämään sulakkeen. No, onneksi apu oli taas puhelinsoiton päässä. Sä neuvoit mua ja pyysit soittamaan, jos tulee vielä ongelmia. Mun veli :), aina mun käytettävissä, onneksi mulla on sut. Mutta oliko sulla mut? Yritit soittaa, mun puhelin oli kiinni. Sain sut kiinni ja laitoin toisenkin puhelimen päälle, että voin vastata sulle. Me puhuttiin moneen kertaan, mut aina joku keskeytti. Sä lupasit soittaa mulle kuitenkin kohta. Mä odotin sitä soittoa, olin malttamaton ja koitin soittaa sulle, et sä vastannut.
Hetken päästä se totuus laukesi, sain puhelun kyllä. Sit sua vietiin ja kovaa, mitä mä siitä tajusin, sä olit hyvissä käsissä. Niin mä uskoin. Eihän mun unelmat voi romuttua. Ambulanssi, sairaala, leikkaus ja kaikki on hyvin, niinhän siinä aina käy. Happy End. Mä jäin odottelemaan niitä lopputekstejä ja leffan loppumista... Ja se LOPPUI. Sun elämäsi päättyi siellä leikkauspöydällä.

Miten siinä noin kävi? Kysymyksiä, ajatuksia, oletuksia, paljon asioita ilman tolkkua. Pöytä kaatui, palapelin palaset lensivät ympäriinsä. Osa niistä hukkui. Yritänkö tehdä sen palapelin loppuun? Mutta miten se onnistuu, kun kaikki palat ei ole tallella? Mä tiedän etten löydä niitä palasia enää.

Elämä, suuri palapeli, edelleen kesken.

R.I.P. Jani...

Yhä olet,
yhä meille elät.
Yhä muistot vielä puhuu.

Nyt olet vapaa ja mukana tuulen
saat kulkea rajalla ajattomuuden.
Olet kimallustähden,olet pilven lento
olet kasteisen aamun pisara hento.
Et ole poissa vaan luoksemme saavut,
jokaisen tummuvan illan myötä
toivotat meille hyvää yötä