IRC-Galleria

eiii hitto mä kuolen tääl, välil hajoon ja välil oon iha iik iik omg omg ja sillee

Jared o vähä pitch ja iha hemmetin kumma jätkä o_o

ja oon tääl iha pihal koska wuuut

http://mychemicalromance.foorumit.fi/viewtopic.php?f=11&t=589&start=30

Hänen täytyisi avata silmät ja kohdata se, mikä oli häntä vastassa - sehän saattoi olla vesikauhuinen kettu tai mikä tahansa metsässä lymyävä otus, jolla oli vain pahat mielessä…
:D:D:D:D lol

Jared ravisteli sen ajatuksistaan pois, mutta silti hänelle jäi outo olo. Se vain voimistui, kun hän näki keittiön pöydällä ruttuisen, vanhan paperiarkin - hän viivytteli ehtiäkseen lukea sen, hän kurotti kaulaansa nähdäkseen pienen tekstin eikä Gerard huomannut mitään, jatkoi vain intohimoisesti siihen, mihin oli jäänytkin.

Kauhu iskeytyi Jarediin. Mama, we’re all full of lies… hänen oli päästävä pois täältä. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että Gerard säilytti Mamaa talossaan. Epätoivoisena Jared vilkaisi kelloa ja huomasi sen hyvää vauhtia lähestyvän keskiyötä. Hänen ei auttanut muuta kuin odottaa. Hän ei voinut jäädä koko yöksi, hän ei voinut nukkua Maman kanssa samassa huoneessa… hänen täytyi odottaa, odottaa sopivaa hetkeä.

”And when we go don’t blame us”, Jared kuiskasi niin hiljaa, ettei Gerard kuullut.
joo ahem wut o_o

”Mulle kävi niinkin arkisesti, että mä unohdin tulla”, Jared aloitti viimein huuliaan nuolaisten. ”Mulla oli niin paljon tekemistä, me käytiin studiollakin - ”
yhes kommentis joku sano et Jared tos välissä nuolasemassa huuliaan on vähä irstas ajatus, ja total agree :DD

mut hee tää on pikkase ylihyvä mut hyi Jared o iha pitch ja Miksu parka )=

Yllätys yllätys. Me jouduttiin taas juoksemaan, vaikkakin tällä kertaa vain yläkerrasta kartanon alakertaan ja siitä sitten pujottelemaan kysyvien katseiden lomitse pihalle. Vapaamuotoinen ja aikatauluton juhla tai ei, mutta musta tällainen kiire viesti kyllä liiasta ohjelmasta. Ai niin, mutta eihän tota kylppärikohtausta oltukaan ennalta kirjoitettu ohjelmistoon…
Stavros ja Mikey seisoskelivat sivummalla terassin vierellä, kun muut olivat jo kokoontuneet kuvattavaksi huvilarakennukselle ottamaan kuvia niin paljon kuin se oli mahdollista ilman juhlaparia. Veljeni kohotti katseen meihin ja taputti serkun olkaa osoittaen suunnallemme.
Heti kohdalle päästyämme mä laskin painon toiselle jalalleni ja vedin henkeä ‘huh’-äänen säestämänä. Frank taas asettui vierelleni ja tuki itseään hihitellen mun olkaan.
“Meinasi kiire tulla”, totesin ja virnistin meitä odotelleelle kaksikolle.
“Jaa meinasi?” Mikey kysyi ja kohotti kulmiaan, “lähtikös viinitahra irti?”
Frank katsoi pöllämystyneenä mua.
“Mikä viinitahra?”
Purin hampaitani yhteen ja yritin hyssytellä miestäni, joka tajusi vihjeen vähän liian myöhään ja yritti korjata tilannetta.
“Ai, se viinitahra! Joo, enhän mä enää voinut muistaa, kun sehän on ihan ollutta ja mennyttä ja… öh, ei-läsnä?”
Mikey tirskahti vähän turhan naisellisesti ja korjasikin ääntään yskäisemällä ennen sanojaan.
“Hyvä yritys Frank. Tosi hyvä. Oliko teillä hauskaa yläkerrassa? No, ajatuksena se on kieltämättä ihan jännä, että kesken omien juhlien karkaisi sekstailemaan”, veljeni huomasi mun kullan hämillisen ilmeen ja siksi jatkoi, “aivan, en mä ihan sokee oo kuitenkaan, Frankie… Sun punaset posket ei taida olla ihan juoksusta vaan? Entäpä toi purema kaulassa? Lisäksi Geellä on vyö auki…”
Punastuin ja pujotin vyöni kiinni asti. Miten se nyt noin olikin jäänyt sulkematta?
Frank taas koetteli kaulaansa hämillisenä ja katsoi mua vihaisena.
“Teitkö sä mulle fritsun?!”
“Ihan pienen vaan… tai siis vahingossa”, sopersin ja kallistin päätäni, “ei se näy paljoa kuvissa… Tai no, pyydetään kuvaajaa editoimaan se pois?”
Frank loi hassun katseen mulle, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Kyllähän ne kuvaajat saivat laitteillaan vaikka mitä ihmeitä aikaan nykyisin.
Stavros näytti huvittuneelta koko tilanteesta ja vaihtoi katseensa musta Frankiin ja taas takaisin. Se otti askeleen edemmäs ja naurahti.
“Gee, sun kravattisi on taas ihan vituillaan. Anna mä pistän sen… taas.”

Voin vannoa, että niissä kuvissa mulla ja Frankilla ainakin oli hyvin kirkkaat silmät ja terveen punaiset posket. Musta tuntuu, ettei asia muuten jäänyt huomaamatta ihan kaikilta sukulaisiltakaan. Satuin nimittäin näkemään Donaldin katseen takertuvan Frankin kirjavaan kaulaan ja heti sen jälkeen mun kasvoihin. Se taisi osata muodostaa yhtälön, koska köhäisi kiusaantuneena kääntäessään päänsä poispäin. Lähes samanlainen reaktio oli mun äidilläni. Frankin isä taas vain katsoi huvittuneena mua ja Frankia ja taputti poikaansa selkään kuin onnitellen hommasta. Siitä eleestä olin vähän enemmänkin kuin hämmästynyt. Ja tosiaan, Linda oli onnellisen sokea, eikä huomannut mitään. Kyllähän se ihmetteli ääneen Frankin mustelmaa, jonka epäili olevan liikojen tatuointien aiheuttama allerginen reaktio. Siinä kohden en ollut edes ainoa, joka päästi tyrskähdyksen ja yritti naamioida sen yskäksi. Niinpä niin… allerginen reaktiopa hyvinkin. Mulle taisi selvitä, mistä Frank oli perinyt lapsekkaan yksinkertaisen puolensa.
ja awwaww vihdoinki ne onnistu menemään naimisiin :333

http://mychemicalromance.foorumit.fi/viewtopic.php?f=11&t=743&start=60


// Jonathan osoitti meidän liitettyjä käsiämme ja sanoi onnellisena suureen ääneen:
“Katso äiti! Gee pitää vieläkin Frankia kädestä! Onko ne vieläkin homoja?”
Vanessa hyssytteli poikaansa, mutta nauroi kyllä siinä ohessa muka-huomaamattomasti. Frank yritti pysyä vakavana, mutta onnistui siinä huonommin kuin mä.
“Joo… Jonathan-kulta, Gerard ja Frank ovat nyt niin kuin naimisissa. Samalla tavalla kuin isä ja mäkin”, Vanessa selitti vähän epävarmasti, “ymmärrätkös?”
“Niin justiinsa tyhmä!” Joan sanoi toruvasti veljelleen, “Gee-setä rakastaan Frank-setää, eikö niin?”
Tyttö katsoi äitiään kysyvänä ja kuin kehuja hakien. Sai se ainakin nyökkäyksen. Frank taas näytti haltioituneelta saadessaan olla ‘Frank-setä’.
Jonathan loi mietteliään ilmeen ja kallisti päätään. Mua vähän pelotti jo ajatella, mitä se seuraavaksi kysyisi. Ei kai noin pieni voi vielä tietää käsitettä ‘seksi’ tai muuta vastaavaa? En mä halua alkaa selostamaan, miten se käytännössä toimisi, koska… No, ehkä ymmärrätte, miksi ei huvittanut.
“Hankitteko te sitten lapsia kanssa nyt?” poika kysyi ja katsoi Frankin vatsaa, “ootko sä raskaana?”
Vanessa punastui nyt niin rajusti kuin mahdollista ja hyssytteli niin lujaan ääneen, että peitti hyvin alleen mun naureskeluni. Frank tosin mutristi suutaan ja katsoi mahaansa huolestuneena. Se nykäisi mun kättä ja kysyi surullisena:

“Oonko mä lihonut? Vai johtuuko se takista?”
Apua, mä olin vähällä kuolla nauruun. Tilanne sinänsä oli ehkä kiusallinen ja moraaliton ja vaikka mitä, mutta mua nauratti niin hirveästi. Pahinta oli, että mun piti pidätellä sitä kaikkea sisälläni. Yritinkin siis luoda vakavan ilmeen vastatessani toiselle antamalla suukon tämän suunpieleen ennen sanoja.
“Et sä oo lihonut, etkä sä näytä lihavalta. Sä oot juuri hyvä noin”, lopun kuiskasin tämän korvaan muiden kuulumattomissa, “ja nyt kun tuli puheeksi, sun vatsan ajattelu sai mut taas haluumaan sua. Sun napa on ehkä jotain suloisinta, mitä löytyy.”
Frank päästi hassun äännähdyksen ihastuneisuudestaan ja kiskaisi mut syvään suudelmaan, josta ei ollut pakenemista. En mä sitä kyllä pahemmin yrittänytkään.
Viimein toisen päätettyä suudelman me kumpikin katsottiin Vanessaan, joka selitti leikkitätimäisellä äänellä lapsilleen.
“Tuossa näitte sitten, lapsukaiset, tällaista homoviihdettä.”
“Ahaa”, Joan sanoi vähän hämmentyneenä ja kurtisti kulmiaan, “miksi sä Frank päästit sen hassun äänen ennen kuin sä pussasit Geetä? Ei leffoissa koskaan tehdä niin…”
Raavin otsaani tuskastuneena. Lapset tosiaan ajattelivat turhan suoraviivaisesti näitä juttuja. Frank viittasi vastausvuoron avuttomana Vanessalle, joka huokaisi.
“No, Gee-setä taisi vähän puhua tuhmia Frankille, joka sitten tykkäsi kuulla sellaista ja pussasi sitten Geetä.”
Jonathan näytti järkyttyneeltä katsoessaan Frankia.
“Miksi ihmeessä sä haluat kuunnella, kun Gee kiroilee sulle?”
Frank oli tukehtua hihitykseensä. Mä päästelin kummia ääniä ja luovutin sitten nauruni pidättelyt. Anti olla, peli oli jo menetetty.
Vanessa veti lapsensa perässään kuvauskohtaan sanoen painokkaasti:
“Okei, taitaa olla aika ottaa ne kuvat nyt sitten…”

........ei hitto ku o sulosii :D:D:D <3

“Ota ihan rauhassa. Ei mitään hätää. Ei kukaan sua kivitä, vaikka paljon onkin muuttunut”, Ray papatteli ja hääri ympäri huonetta pöyhien välissä afroaan, “onko tää liian läsähtänyt? Entä, josko vielä vähäsen puuteria otsaan pistettäisiin, ettei vaan kiillä tv:ssä sitten…”
Meikkaaja tuputti Rayn kasvoille tämän pyynnöstä lisää jotain kallista mineraalipuuteria, joka oli mun mielestä hitusen liian tummaa, mutta väliäkös tuolla. Sen sijaan miehen selittelyille naurahdin ääneenkin kaiken tohinan keskellä.
“Ai sä sanot mulle, että pitää rauhoittua? Katsoisit itseäs…”
“Itselleni mä puhuinkin”, Ray totesi ja katsoi mua hermostuneesti hymyillen, “fanit tulee tappamaan meidät, kun astutaan ulos studiosta.”
Huokaisin ja yritin katsoa mieheen, mutta meikkaajanainen käänsi pääni takaisin itseensä päin mitään sanomatta. Puhuin siis nyt vähän väärään suuntaan, mutta väliäkös tuolla. Kyllä Ray tajuaisi mun sille sanani tarkoittaneen.
“Miksi tappaisi? Jos ne on faneja, niitten kuuluu pitää meistä -”
“Aivan. Ne pitää Revenge-lookista ja Frankista”, Ray selitti hädissään käsillä huitoen, “nyt meillä ei ole enää kuin joku tyhmä kuolema-teema ja sitten sä!”
Katsoin toista silmäkulmasta merkitsevästi ja mutisin painokkaasti kiteyttäen ajatukseni yhdeksi sanaksi:
“Kiitti.”
Ray naurahti ja käveli mun taakse taputtelemaan mun hiuksia toimettomana. Huomasin meikkaajani ilmeestä, että se olisi tahtonut kuristaan Rayn, kun se pilasi mun niin kutsutun kampaukseni. Musta se näytti suunnilleen samalta kuin ennen meikkaajan käsittelyä, mutta aivan sama. Eihän se maksaisi kuin jonkin satasen lisää ehkä.
“En mä sitä niin meinannut. Meinasin, että kyllähän ne tykkäsivät siitä teiän lavasäätämisestänne aika paljon. Ja nyt sä voit hiplata vaan itteäsi.”
Käänsin päätäni niin, että meikkaajan käyttämä musta kajaalikynä veti pitkän mustan raidan poskeeni. Pahoittelin sitä ärtyneen oloiselle naiselle, mutta jatkoin yhä höpöttelyäni. Yritin kuitenkin pysyä nyt ihan liikkumatta. Tosin jokainen varmasti tietää, miten vaikeaa mun on olla liikahtelematta puhuessani ja varsinkin innostuessani jostakin.
“No, toisaalta… Nyt me saatetaan saada myös homofobikkoja faneiksi, kun ei ole homoparia huiteloimassa kaiken kansan edessä.”
“Gee, sä oot homo edelleen, vaikkei Frank oo bändissä”, Ray huomautti kuin paraskin Sherlock ja rummutti päätäni nyt sormillaan tiuhaan.
Tunnistin tahdin heti erään kappaleemme rumpusooloksi. Hymähdin toiselle ja pohdin, mahtoivatko hiukseni läsähtää pahasti toisen näpelöinnistä. Pelkojeni lisäksi kuontaloni oli leikattukin juuri eilen, joten se oli nyt kriittisen lyhyt ja häikäisevän valkoinen ilmestys. Toisen sormeilu saattaa sotkea olemattoman jakaukseni tai nostaa jotain epämääräisiä töyhtöjä pystyyn. Toisaalta Ray ei ikinä nykyisin päästä mua lavalle epäedustavana, joten eiköhän hiukseni ole ihan hyvin sen mielestä ainakin. Sen verran bändiä jäi nolottamaan ne kerrat joina olin mennyt aineissa haastatteluihin ja unohtanut esimerkiksi sepaluksen auki.
“Totta sinällään, mutta mä olen kylläkin bi”, totesin tutun praasin ja virnistin miehelle.
“Ihan sama”, Ray vastasi ja pörrötti hiuksiani nyt naurahtaen, “kuitenkin kajoat miehiinkin. Se on se pääpointti. Ja sitä paitsi, onhan homoseksuaalitkin menestyviä musiikkialalla.”
“Kuten?” kysyin ihan heittona, vaikka osasin jo valmiiksi luetella tosi pitkän listan vaikka mitä ihmeen antiseksuaalisista artisteista homobändäreihin asti.
“Isoa tähteä jos ajattelee niin olihan Mercury homo.”
“Se oli muuten bi ainakin omien sanojen mukaan.”
“Pete Wentz on ainakin homo!” Ray sanoi jo kiivastuneena ja osoitti mua haastavasti, “väitätkö vastaan muka?”
“En sinällään… Vaikka sillä vaimo onkin ja lapsi tuloillaan”, virnuilin ja kysyin sitten ihmeissäni, “mutta vertaatko sä mua tosissaan Fall Out Boyn basistiin? Vähän sama, kun sanoisit mun olevan Mikey.”
“Kiitos veli-rakas”, Mikeyn matala ääni kuului selkäni takaa varoittamatta.
Käänsin rivakasti päätäni ja loin pahoittelevan ilmeen kasvoilleni. En sitten tiedä, miten onnistuin siinä. Tuskin kovin hyvin, koska mua kyllä nauratti kovasti se, miten Mikey vihasi kaikkia keksimiämme basistivitsejä, joita muuten oli todella hämmästyttävän paljon.
“Sori Mikers, se vaan on niin, että basisti on aina se… yksinkertainen jäsen”, muotoilin lauseen mahdollisimman kiltiksi, mutta silti Mikey näytti vihaiselta.
Kumma juttu. Tosin suutuinhan mäkin aina, kun Mikey ja Bob imitoivat, millainen mä olin ollut kännipäissä alkoholiongelmien aikaan. Raitistumiseni jälkeen mun sekoilusta tuli vähän niin kuin yleinen vitsinaihe. Oliko niitten silti pakko aina käydä samat jutut lävitse? Aina ne maailmalle levinneet selitykseni siitä, miten housuni tapaavat tippua usein ja kuinka tapoin ne Japanilaiset kasvit tallomalla ne. Kyllähän ne jo tiedettiin.

888D nauran

joo piti mennä kouluun joo mut mahaki kipee ja kaikkee ja liian frerruissa ja ei pysty kykenee ja skippaan liikkatunnin ja meen sit kymppiin (y) kettu

“Niin… mutta entäpä jos me -”
“Erotaan kirkosta?” mä kysyin arvaten leikiten lopun ja naurahtaen lyhyesti, “Frank, ei.”
“Miksei?!” se intti ja sen silmiin syttyi pieni palo uutta ideaansa kohtaan, “kuitenkin raamatut ja kaikki kirjat määrää homoseksuaalit helvettiin, joten mitä nyt muka on tehtävissä enää minkään asian suhteen?”
“Mä oon bi”, huomautin tälle, enkä voinut pidätellä virnettäni.
“Ihan sama. Mä oon homo ja joudun helvettiin joka tapauksessa, ja säkin oot aika vahvasti kyllä muuttumassa homoksi, joten tervetuloa mukaan vaan”, se totesi jatkoi yhä innostuneempana, “mutta mieti, meillä oisi ihan täydet vapaudet vihkiytyä ihan missä vain ja miten vain!”
Katsoin tätä pitkään ja todella hiljaisena. Ja jostain syystä mun oli pakko kysyä tältä ihan mielenkiinnosta:
“Missäs sä sitten meinasit mennä naimisiin?”
“Hei, se ei ole nyt olennaista”, Frank punastui ja nauroi perään, “mutta kunhan mun pointti nyt vaan olisi selvä sullekin?”
Oli toki. Toinen halusi irrottautua kirkosta ja uskonnosta sen tiedon tähden, että häämme tulisivat muuten olemaan, kuten kaikki juutalaishäät yleensä. Kaavoja välttävä nilkki tuo Ierojen nuorin sukupolvi.
“Siis, sanotko sä, että sä haluat mun luopuvan uskosta, koska sä et halua tavallista vihkimistä synagogassa, et halua tavallista chupaa, jos ollenkaan, et halua yksinkertaista sormusta, etkä sitä jalalla poljettavaa viinilasia?”
Frank hiljeni, mutta vain ohikiitäväksi hetkeksi, kun se sitten sanoikin hiljaa kierrellen:
“No… Ehkä yksinkertainen sormus olisi kiva kuitenkin… Ihan tavallinen kultarengas voi olla ihan nätti”, se katsoi sitten muhun varoen, “en mä tiennyt, että sä uskot noin vahvasti mihinkään…”
Toista selkeästi kadutti moisen ehdottaminen, kun se kuuli mun kannan asiasta. Sen syyllisyys oli aika ihailtavaakin jopa.
Kohautin tälle harteita viimein ja kallistin päätäni sivulle:
“Joo, en uskokaan. Kunhan kiusasin sua. Senkun erotaan vaan kirkosta. Ei me koskaan missään toimituksissakaan käydä, joten mitä helvettiä me veroja siitäkään maksetaan?”
“Senkin paska”, Frank kikatti mulle ja yritti kuulostaa syyttävältä, “sä jo pelästytit mut oikeasti! Luulin jo, että sä ootkin salaa ollut nää kaikki vuodet joku uskovainen… Sä olit niin vakuuttava äsken.”
“Tiedän”, mä sanoin virnuillen ja suikkasin suukon toisen poskelle, “vähäsen vain liian ovela sulle kultarakas.”

Iero on nilkki ja Way on kettu ja meitsi vaa dataa vaik puolen tunnin päästä pitäis lähtee kouluun (y)


http://mychemicalromance.foorumit.fi/viewtopic.php?f=11&t=743&start=45


// “En jaksa enää edes laskea, monesko kerta tää on, mutta vielä tän yhden ja ainoan kerran: keskity!” Ray parahti, kun mä istui taas tyhjyyteen tuijottaen leveä hymy huulillani.
Räpytin silmiäni mutisten vain puoliääneen:
“Sori. Mä yritän.”
Ray huokaisi tarkoitetun kovaäänisesti ja naputti koneeseensa monen monta kertaa samaa kirosanaa, kunnes pyyhki ne kaikki taas pois ja kääntyi mun puoleen.
“Kuule, tästä ei tuu mitään, jos sä vaan haaveilet jostain. Arvaa, mikä olisi hyvä ratkaisu?”
Mielessäni käväisi, että ehkä Ray pakottaisi mut vaikka eroamaan tai jotain. En kuitenkaan vastannut kysymykseen muulla kuin kysyvällä katseella. Toinen veti henkeä ja läimäytti kätensä yhteen julistaen:
“Puhuminen.”
Katsoin tätä entistä typertyneempänä. Vastaus ei kamalasti selventänyt yhtään mitään mulle, kuten Toro ehkä luuli.
“Siis häh?”
“No katsos”, se sanoi ja loi silmäyksen muhun, “sulla on selkeästi jotain, mikä nyt pyörii sun mielessä kamalasti. Kerrot, mikä se on, niin helpottaa ja tää homma sujuu taas.”
Naurahdin hermostuneesti. Toinen kai luuli olevansa kovinkin fiksu moista ehdottaessaan. Tiesin, että se tulisi katumaan, joten mä vain sanoin sitten hiljaa:
“Ei mulla mikään… Anna olla. Jatketaan.”
“Eikä jatketa! Kerro.”
“Ray, ihan tosi. En mä nyt -”
“Kerro!” se huusi lopulta ja katsoi mua kiinteästi, “nyt kakista ulos. Ei voi tehdä niin kipeää.”
Niin. Mulle se ei tekisikään. Sen sijaan sille itselleen…
“Unohda.”
“Nyt vittu puklaat sen juttusi niin tää helvetin levykin valmistuu!” Ray karjui nyt jo ärtyneen kuuloisena ja kumartui mua kohden pakottaen mut kohtaamaan sen polttavan katseen.
Yritin väistellä sitä, mutta ihan turhaan. Sen katsekontaktin mä halusin katkaista ja nopeasti, enkä keksinyt kuin yhden ratkaisun sen tehdäkseni. Rayn oma moka, kun kysyi kerran.
“Ajattelin vaan sitä, miten hyvää seksiä mä ja Frank harrastettiin eilen.”
Miehen ilme oli kyllä aika näkemisen arvoinen. Sen kulmat kohosivat ylemmäs ja sen suu raottui pienessä järkyttyneessä virneessä. Se liitti kätensä pari kertaa uudestaan yhteen ja erilleen ja yhteen ja erilleen. Silmät etsivät katon ja lattian, mutta väistivät mun silmät varsin taitavasti.
Viimein Ray kääntyi takaisin läppärinsä ääreen syvästi punastuneena ja yskien vain epämääräisesti:
“No… no niin. Aivan. Hyvä. Eikö helpottanutkin jo? Jospa nyt sitten palattaisiin tähän…”
“Eikun mulla olisi vielä asiaa sydämellä, kun sä kerran haluat kuunnella”, mä kiusasin tätä ja virnuilin yhä tämän reaktiolle mun suorasta vastauksesta.
“Eikun tuota”, Ray yskäisi väliin hermostuneena, “ihan hyvä vain pitää joitain asioita ihan itsellään. Tiedäthän…”
“Ei mutta, voisinko mä kysyä yhtä juttua kuitenkin?”
Kiharapää katsahti muhun epäileväisesti. Se kai huomasi mun vakavoituneen katseen, koska näytti kiinnostuvan asiasta. Nyökkäys varmisti mun saaneen luvan puhua, joten mä muotoilin sitten suorasukaisesti:
“Kun sä harrastat seksiä, niin onko sulla usein tarvetta liukasteelle? Kun siis, mulla se aina välillä sattuu, kun mä menen sisään ja -”
“Voi vittu sun kanssasi Gee!” Ray purskahti nauruun ja nousi seisomaan hypähtäen mun luo ja alkaen sekoittaa mun hiuksia tiuhaan, “sä oot niin ärsyttävä välillä, kun ei tästä työstä tuu mitään, kun sä oot tollanen!”
Mä en kyennyt estämään itseäni liittymästä toisen nauruun, enkä kokenut sitä tarpeelliseksikaan. Peli levyn tekemisen suhteen oli tältä erää nyt mun ansiostani menetetty. Ray tosin ei näyttänyt lainkaan pahastuneelta vaan päinvastoin jopa helpottuneelta napatessaan koneen mukaansa ehdottaessaan mulle:
“Tähän kohtaan varmaan sopisi tällainen kahvitauko. Vai pistätkö vastaan? Voidaan näyttää muillekin, mitä saatiin aikaan.”
Pidin asiaa parempana kuin hyvänä ideana. Mä tarvitsin todellakin nyt tauon, jolla antaa aivojeni pölyttyä edes hetken. Neljä tuntia musiikin tuunausta putkeen tuntui kyllä jälkeenpäin hyvin pitkältä ajalta. Onneksi se vaan oli nyt kevyempää, kun bändin sisällä sujui yhteiselo suhteellisen rauhaisasti vaihteeksi.

“Sieltä se yksi nyt tulee”, Bob ilmoitti kurkatessaan ikkunasta ulos.
Ihan totta. Mikey liukasteli katua ja joutui tukeutumaan talon seinään näköjään lähes koko painollaan, kun tämän jalat heittelivät jäisellä pinnalla miten sattuu. Se oli huvittava näky kaiken kaikkiaan. Vähän kuin Bambi siinä leffassa astuessaan ensikertaa jäälle.
Siinä me naureskeltiin ikkunassa mun veljelle, kun kuului yllättäen rysähdys, joka viesti Mikeyn kaatuneen lopullisesti.
Bob repesi nauruun ja kysyi multa:
“Kuoliko se nyt siihen sitten?”
Huitaisin kädellä ilmaa ja totesin laiskasti:
“Tuskinpa. Se on tehnyt saman tempun jo muutamaan kertaan siinä ennen jouluakin, joten eiköhän se jo hallitse kaatumisen ilman pahempia haavereita.”
Bob kohautti olkiaan tietämättä, mitä sanoa, ja avasi oven paljastaen maassa yhä selällään retkottavan Mikeyn. Mä kohotin toista kulmaani veljelleni, mutta tämä sanoi oitis todella vihaisen kuuloisena:
“Jos sä sanot nyt yhtään mitään, mä kuristan sut! Auttakaa mut ylös.”
Tokihan me Bobin kanssa revittiin kömpelöksi ryhtynyt basistimme jaloilleen, vaikka kasvoillamme killuivatkin varmasti vuosituhannen pahimmat virneet. Mikey päätti olla huomioimatta kummankaan ilmettä ja mutisi sen sijaan jotain sen suuntaista, että ‘katu pitäisi hiekoittaa taas’.

“Mitään uutta?” Mikey kysyi sitten, kun huomasi, ettei kukaan meistä viitsinyt vastata hiekoituskysymykseen millään tavalla.
“On toki”, Ray hihkui ja huuteli mulle, “Gee, näytä se heti!”
Mikeyn ilme oli aika hämillinen Rayn lauseesta, jonka mä tiesin muuttuneen veljeni päässä hirvittävän kaksimieliseksi. Okei, myös mun omassa päässä. Mutta sukuahan sitä oltiin.
“Näytä mitä?” Mikey uteli ja kohotti kulmiaan mulle kysyvänä.
Mä kallistelin päätäni ensin kuin en muka tietäisi, mistä Ray puhui, ja levitin sitten käteni veljen kasvojen eteen virnuillen.
Muutaman sekunnin Mikey näytti siltä, että aikoi käskeä mua laskemaan käden tieltään, mutta äkkäsikin sitten sormuksen. Tämän suu kääntyi valtavaan hymyyn, ja toinen käsi osoitteli mun sormusta.
“Se on! Sulla on! Sä ja Frank ootte!”
Veli ei tiennyt, miten olla ja mitä sanoa, joten kaappasi mut niin tiukkaan halaukseen, että mun keuhkot tyhjenivät ilmasta ja olin ihan varma, ettei se rusahdus, joka mun sisällä kaikui, ollut mitenkään terve.
“Onnea! Mä oon ihan mielettömän ilonen teiän puolesta!” Mikey lateli ja nauroi sekaisesti jotain epämääräistä, kunnes kysyi hämillään yhä mua halaten, “mutta… missäs Frank on?”
En mä kerinnyt harkitakaan vastaamista, kun Frank hyppelikin ikkunan ohitse niin vauhdilla, ettei tulevan arvaaminen ollut lainkaan haastavaa edes mulle.
“Kohta sattuu”, oli ainoa, mitä mä kerkesin ilmoittaa, ennen kuin kuului muksahdus ja kimakka kiljahdus jostain aivan oven takaa.
Mikey irrottautui viimein halauksesta ja vilkaisi ovelle päin kysyen:
“Olikos se Frankie?”
“Jep”, mä totesin, “taisi sekin saada jo tupakkansa ostetuksi. Ja päätti sitten päälle tehdä ‘Mikeyt’…”
Veli katsoi mua sillä ilmeellä, jonka aina sain, kun käytin ‘Mikeyt’ -ilmaisua liukastumisesta tai kaatumisesta. Se vaan nyt sattui olemaan aika surullisen kuuluisa juttu, että pikkuveli ei ehkä ollut ketterin mahdollinen ihminen.
Mikey avasi oven, ja tällä kertaa kaikkien katseet vangitsi vatsallaan makaava Frank, joka kohotti katseen meihin. Mä odotin tämän purskahtavan itkuun hetkenä minä hyvänsä, sillä kaatumisen luulisi sattuvan pari viikkoa sitten murtuneisiin kylkiluihin luvattoman paljon.
Meidän kaikkien yllätykseksi Frankin huulille kiertyikin hymy ja tämä yritti taistella tietään takaisin pystyyn samalla kikatellen:
“Vähänkö mä tein ‘Mikeyt’! Näittekö te?”
Mä en voinut olla nauramatta Mikeyn ilmeelle, joka viesti tämän lyövän Frankia, tai ehkä paremminkin mua, hetkenä minä hyvänsä. Harvoin mä näin veljeni niin vihaisena, mutta se ihan oikeasti inhosi sitä sanontaa. Ja tietysti mä ruokin sitä käytettäväksi vain kahta kauheammin juuri siitä syystä.

http://mychemicalromance.foorumit.fi/viewtopic.php?f=11&t=743&start=15

:D:D:D:D

oon ihan keksi taas vaihteeks


Mä päätin, että voisin ehkä ilmoittaa olemassaolostani, kun tajusin, ettei kolmen lapsosen keskustelu etenisi enää mihinkään.
“Hei, täällähän sä oletkin, rakas”, mä sanoi kuin olisin vasta tullut yläkertaan, “mä kerkesin jo huolestua vähäsen.”
“Ei musta tarvi huolestua”, Frank ilmoitti hymyillen ja taputti lattiaa kuin kehotuksena mulle istuutua, “Vanessan lapset piti musta aika hyvää huolta. Me luettiin satuja ja pelattiin muistipeliäkin.”
“Kiva, että sait ajan kulumaan”, sanoin ja vaihdoin erittäin viattoman suukon Frankin kanssa.
“Yök, ne pussaa”, Joan sanoi ja peitti silmänsä hihitellen.
Frank naurahti ja pörrötti mun hiuksia sanomatta yhtikäs mitään. Mä sen sijaan katsoin kumpaakin lasta kysyvänä:
“Eikös Frank ja mä saada pussailla ihan kuten muutkin?”
“Saatte”, Jonathan totesi heti ja sanoi sitten irvistäen, “mutta kun ei ne muutkaan saa yhtään pussata, niin ette tekään saa…”
“Reilu peli siis”, Frank sanoi kikatellen, “täytyy kai alentua siihen sitten.”
“Kulta, sun ei tarvitse alentua mihinkään”, mä huomautin ja vilautin vihjaavaa ilmettä ennen kuin kuiskasin tämän korvaan, “mun on pakko saada koskea suhun tai mä räjähdän kohta muualtakin kuin sydämestä…”
Frank nauroi hervottomasti kysyessään multa huvittuneena:
“Ootko varma, ettet sä tarkota, että sun on pakko saada koskea itseesi, ennen kuin sä räjähdät?”
“Ei tollaisia lasten kuullen!” mä huudahdin pelästyneenä, mutta tajusin samassa, etteivät alakouluikästenajatukset ehkä tavoittaisi tuon lauseen tarkoitusta ihan heti.
“Miksi sä muka räjähdät?” Joan kysyi ihmeissään multa.
Mä päästin suusta pienen örähdyksen. Tänkö takia mä en yleensä puhunut lapsille? Mä en osannut sensuroida tuottamaani tekstiä nimittäin lainkaan…
“Tota noin… hmm… Onpas kello jo paljon!” mä päätin lauseeni hätäisesti ja nousin ylös jatkaen, “ja mua väsyttääkin jo niin paljonkin! Taidanpas käydä nukkumaan… Menkääs Joan ja Jonathan vanhempianne katsomaan, että joko ne ovat valveilla. Hei hei…”
Sisarukset poistuivat huoneesta mutisten keskenään lauseita, joilla viestivät, etteivät tahtoneet lähteä, vaan leikkiä vähäsen vielä lisää Frankin kanssa.
Mä tuhahdin lapsien perään huvittuneena ja sanoi Frankille:
“Musta on kyllä korkea aika munkin saada leikkiä sun kanssa ihan kahdestaan.”


Frank kallisteli päätään ja pohti selkeästi vaihtoehtoja. Tämä alkoi mutista hiljaa nimiä ääneen, kuin kokeillakseen mikä kuulostaa hyvältä:
“Frank Way? Gerard Iero?” mies hymähti ja sanoi sitten tyytyväisenä, “mä haluan ottaa sun nimen, mutta mun tulee kyllä ikävä Ieroa sitten…”
Mä virnistin ja pörrötin miehen pehmeitä hiuksia ehdottaen:
“No, jos sä ottaisit nimeksi sitten Iero-Way? Saisit molemmat.”
Toisen kasvoille levisi valtava hymy ja tämä kohotti kädet ilmaan voitonmerkkinä hihkaisten:
“Mahtavaa! Mä haluan olla Frank Iero-Way! Se kuulostaa tosi kivalta muutenkin.”


Frank Iero-Way :3333 ♥

http://mychemicalromance.foorumit.fi/viewtopic.php?f=11&t=743&start=15


// omg omg omg

“Kuule Gerard, jos minusta olisi kiinni, niin minä en antaisi sinun ikinä olla lähelläni. Olen yrittänyt olla ymmärtäväinen sinua kohtaan aina. Olit jo aikaisin kummajainen, joka piirteli ja luki aina yksin. Olit myöhemmin masentunut teini, ja sitten aikanasi huumeongelmainen mies. Entäpä nyt-“
“Artie, älä”, Donald sanoi yllättäen meidät kaikki, mutta veli ei ottanut kuulakseen toisen vaimeaa pyyntöä.
“Olet surkea laulaja typerästä bändistä, jolla ei ole elämää nimeksikään! Onko tuo kaikki, mitä olet saavuttanut?! Tajuatko nyt poika? Sinulla ei ole tarkoitusta. Sä olet vain yksi arvoton paska-”
Artien puhe katkesi kuin seinään.
Mulla meni liian pitkään tajuta, mitä juuri oli tapahtunut. Sitten kuva hahmottui päässäni. Kuului rymähdys ja eno kaatui tuoliltaan lattialle. Mikey seisoi raivokkaana tämän vierellä puristaen nyrkkejään vihoissaan.
“Haista sä ukko paska!” Mikey karjui.
Mä tuijotin näkyä järkyttyneenä. Kuva pureutui hitaasti mun tajuntaan, mutta kun se sen teki se ei enää lähtenyt pois.
Mikey löi Artieta.

“Mitä sinä äpärä luulet tekeväsi?!” Artie huusi ja nousi jaloilleen tarttuen veljeni kauluksesta tiukalla otteella.
Mä tiesin, mitä tapahtuisi kohta:
“Artie, sä et vittu koske mun veljeen!”
Mä pelästyin sanojani. Haastoinko mä taas riitaa? Miksi mä olin samanlainen kuin isäni ja sen veli? Miksi mun piti aina hoitaa asiat väärällä tavalla?
Eno katsoi mua halveksuen ja paiskasi Mikeyn varoittamatta lattialle:
“Enkö vai? Sehän nähdään!”
Mä kuulin Frankin henkäisevän kauhuissaan vierelläni, kun Artie potkaisi valtavalla voimalla Mikeyta selkään. Veljen ulvahdus kajahti huoneessa, ja mä olin varma, että alkaisin itkemään kohta. Ei Mikeyta saa satuttaa. Ei ikinä. Kukaan ei koske mun veljeeni.
“Lopeta!”
Mä luulin sanojen tulleen omasta suustani, mutta sitten tajusin miettiä uudestaan. Kohotin katseen lattiasta ja huomasin isäni repivän Artieta Mikeyn luota väkipakolla.
Siinä oli jotain, mitä mä en tahtonut nähdä. Veli veljeä vastaan.
Mä en tahdo, että mulle ja Mikeylle käy noin. Ei saisi käydä.

Artie o kauhee bitch )=== Ja Miksu iik ! D:: hyi Artie o iha tyhmä. >:( sillo alus Donaldki oli iha tyhmä ku hakkas Frankii hyi mut onneks seki tuli vihdoin järkiinsä.

Sormet painettuina hellästi mun kuumana käyvää ihoani vasten liikkuivat ylemmäs, taas alemmas, kyljille, lantion yläpuolelle, alaselkää kohti - tunnustellen...
”Timmissä kunnossaki vielä - mikä sun salaisuus on?” Gerard kiusasi - puhuiko se hiljempaa?
”Oikeesti? Hyvät geenit”, virnistin.
Mitä just tapahtui? Osasinko mä puhua? Siis... tällasessa tilanteessa? Ja lauoin oikein vitsiäkin? Mitääähel... Tältäkö tuntuu itsetunto?
Siinä samassa ovi pamahti auki, ja Gerard säikähti niin että kompuroi kauemmas musta, mäkin nousin istumaan - me mitään tehty - ja nähtyään kuka ovesta oli rynnännyt, Gerard huusi, ”OI! Mitä?” aivan kuin se olisi siihen sisällyttänyt sanat ”miks sä teit noin?”
”Mitä te teitte?” Gerardin MUSE -paitaa supportteeraava pikkuveli kysyi, silmät sirissä. Mikey oli 13-vuotias, mustat, lyhyet hiukset omaava lyhyt laihuliini. Jos mä olin Gerardin mielestä pienikokoinen, Mikeyn oli pakko olla muurahaiskokoa.
”Suunniteltiin miten me salamurhataan sut jos sä vielä kosketkaan siihen oveen”, Gerard osoitti varoittavaa sormea. 13-vuotias Mikey naurahti teennäisesti ja sanoi,
”Sua odotetaan alakerrassa, tuu nyt äkkiä”, ja oli poistunut yhtä vikkelästi kuin oli tullutkin.
”Mitä siellä on?” pojan veli huusi pienempänsä perään, mutta se oli ilmeisesti jo kaukana. Gerard kohautti mulle olkiaan ja häipyi ovesta ulos.


----


”Kukas sulla siellä on?” Gerard kysyi virnistellen, ja alkoi nousta portaita. Blairin katse takertui Gerardiin.
”Ger, älä jaksa...” Mikey marisi. Gerard kuitenkin kätteli tyttöä ja sanoi,
”Ketä sä Geriksi kutsut, mä olen Gerard, Mikeyn isoveli”, ja hymyili Blairille sellaista valloittavaa hymyä että mäkin melkein sulin.
”Blair”, tyttö paljasti hammasrautarivistön. Mikey punasteli, tai ainakin näytti hyvin nolostuneelta.
”Nätin tyttösen sä oot napannutkin, Mikes”, Gerard jatkoi virnistelyä, ja tönäisi Mikeyta vihjailevasti. Gerard käänsi aurinkolaseilla varustettua päätään muhun ja naurahti, ”Eiku meillähän on täällä oikee napanäytös pystyssä, check it out - ” se asteli mun luokseni kun mä nauroin sanaa napanäytös, ja kumartui katselemaan mun vatsaani - ”tässähän sitä matikkaa tulee harjotettua - yks, kaks -” se kosketti sormenpäällä mun ihossani pilkottelevia vatsalihaksia - ”kolme, neljä, viis, kuus! Voi perse mäki haluun tollasen päkin”, se harmitteli, hymyillen, kun mä naureskelin vieressä. Sen kosketus oli kutittanut. Sen kosketus, uagh. ”Joko sä esittelit meidän uuden velipuolen?” Gerard kysyi Mikeylta. Niin, Gerard tykkäsi kutsua mua ihan velipuolekseen, vaikkei se kylläkään niin mennyt, ja mä mietinkin koska se alkaisi kutsua mua veljeksi. Sekös mut saisi olemaan okei näitten tunteitteni kanssa - ihminen, johon oon rakastunut, käyttää musta nimitystä ”veli”...


----


Ei. Ei, Kristus ota musta pois nämä syntiset ajatukset, päästä mun sieluni rauhaan -
Miksi se näyttää tolta? Miten joku voi näyttää tolta?
Mustat suorat housut, musta pikkutakki, musta kauluspaita, musta kravatti. Tummat hiukset. Mustat vittu arskat.
Sehän on vaarallinen! Mitä jos joku näkee sen vaikka autostaan ja ajaa kolarin koska ei saanut silmiään irti siitä? Jossain vaiheessa ihmisten on pakko alkaa pyörtyillä sen hulmutellessa tuoksuaan yksinkertaisesti menemällä ohi... NotottakaiseoliAxea, bomchicka-wahwah vaan mullekin kiittimoi. Sen hiuksia oli näpelöity, niitä oli lyhennetty ja ohennettu ja ne oli aivan täydelliset sen naamaan enkä mä saanut silmiäni irti.
”Mä tiiän, ne näyttää oudoilta mut pliis lakkaa tuijottamasta, yritetään nyt kiinnittää niihin mahollisimman vähän huomiota. Okei?”
”Sori”, sain kurkustani, esteistä huolimatta. ”Mut mistä sä puhut?”
”Tä?”
”Mitkä näyttää oudoilta?”
Gerard osoitti närkästyneenä sormen hiuksiaan kohti.
Ne - ovat - jumalaisesti - Gerard - anna - mun - syödä - sut - jookosta.
”Nehän -... ooksä käynyt parturissa?” vaihdoin suuntaa, etten vain alkaisi kuolaamaan sen päälle tai mitään.
”No kato just sitä”, se ärisi harmistuneena.
”Mut ne on kivat ne on kivasti”, mumisin nopeaan, hiljaiseen sävyyn. Epämääräisesti. Ja vilkaisin Gerardin hengästyttävää sädekehä-pään-päällä-pirun-sarvet-itse-kuumuus -olemusta. Enkelimäinen, mutta pirullisen hyvännäköinen. Ja ei kiesus mä olen kirkossa näine ajatuksineni. Gerard hymyili pienesti.
”Seuraaviin partyihin saat kyllä laittaa mustan paidan. Mä aivopesen sut, naama”, se virnisteli. ”Ja valkonen kravatti. Mh”, se ähkäisi, purren huulet hampaiden väliin ja siirsi kasvonsa pois musta.
Mä teen ihan mitä tahansa sinä sanot, kunhan lupaat näyttää jatkossa vähemmän upealta. Mähän sekoan tässä. Jos Gerardin iho olisi yhtään kalvakampi, mä voisin aika helposti kutsua sitä Edwardiksi ja rukoilla sitä liittämään mut kanssaan vampyyrien maailmaan - hampaat mun kurkullani - se - oi jumalauta, saanko mä orgasmin pelkästä tuijottelusta? Gerard Way oli yksinkertaisesti parempi kuin tuhatmäärittäin kimmeltävää Edward Cullenia. Nngh. Mä en ole kylläkään yhtä nopeaälyinen kuin Bella mikälie päähenkilö. Sivuutetaan myöskin se oletettu tosiasia että mä olen poika.
”Sähän luit Twilightia eilen?” kysyin heikolla äänelläni ihan piruuttani - kiusatakseni itseäni vielä lisää jos mahdollista. Gerard siirsi päänsä taas mua kohti.
”Joo?”
”Mitä tykkäät?”
”Aika huono?” Gerard kohautti olkiaan. Jatkokysymys: olisitko edes täydellinen Edwardin osaan leffassa? Vastaus: sä olisit liian täydellinen siihen. Voi perse - orgasmi, here I come. ”Piti joku nuortenromaani valita, aattelin ku sitä on hypetetty nii paljon...”
”Ai se oli kouluu varten?” mua alkoi todella heikottaa; mun äänessäni oli korkealle yltävä särmä - nytkös se murrosikä alkaa...


----


”Mentäskö eteen jo?”
”Mm, mennää vaan”, myönnyin ja me asteltiin vierekkäin kohti alttaria.
Ehh.
Ei kohti alttaria - kohti kirkon etuosaa.
Gerard vihelsi häämarssia.
Ei - kohti kirkon etuosaa sinä aasi.


aaaaaa rakastan tätä ficciä ja rakastan sua villasukka taimikälielaamanykyäänootkaan tän kirjottamisesta. omnom. ehkä joku paras ikinä.

http://mychemicalromance.foorumit.fi/viewtopic.php?f=11&t=1249

// eheheh sniikkasin ja yhdistin nää. : D

Gerard tuijotti kokoajan, ja välillä todella hämmentyneenä katsoin häntä, Gee ei kääntänyt katsettaan pois, vaan jatkoi tuijottamista. Mua ahdisti ihan vitusti enkä kyennyt syömään leipääni siinä.
"Käyn vessas, otan leivän mukaani", sanoin ja juoksin vessaan.


...uskottavaa. Kuka menee vessaan syömään leipää ? :'D


"Kuka sä oot?", joku poika kysyi mua osoittaen.
"Oon Frank Iero, uus tääl", vastasin.
"Ai jaa. Varo Gerard Wayta, tai no tuski tiiät kuka se on, se on homo ja saattaa ihastuu suhu, tai no en tiä onks juorut totta mut luulen et se on homo", poika juorusi.
Siis mitä vittuu, eihä se ees tunne mua!?
"Kuka oot?", kysyin.
"Robin Lawray", hän kertoi.
"Miks luulet et Gee on homo?"
"Siis täh? Mist sä ton 'Gee'n repäisit? Tunnekko sen?", Robin kysyi hätääntyneen näköisesti.
"Joo, tunnen mä. Asun niillä", sanoin.
"Voi vittu", Robin huudahti ja juoksi jonnekin. Outo.


888D

http://mychemicalromance.foorumit.fi/viewtopic.php?f=11&t=576

Tutkiskelin ja löysin tämän vanhan tutun nettisaitin. tajusin, kuinka helvetin ikävä mulla oli ollut sitä :"D löysin vanhoja tarinoitani. tääkin on jäänyt pahasti kesken:
(kirjoitin viime vuoden kesällä :"D)

Luku 1.
Finding beauty in negative spaces

Tummiin pukeutunut hahmo harhaili katuja pitkin varjon lailla. Kukaan ei tuntenut häntä, kukaan ei tiennyt hänen nimeään. Hän oli tuntematon. Muille hahmo oli vain yksi muiden joukossa.
Kukaan ei kääntynyt katsomaan, kun hän roikotti päätän ja kulki hartiat lysyssä, kasvot syvällä hupun alla piilossa.
Hänellä ei ollut päämäärää matkallaan, kuten ei ollut ollut eilisenäkään eikä sitä edeltävänä päivänä.
Hän yritti nauttia salaa hetkistä, jotka sai viettää vapaana, ilman raskasta taakkaa tai pelkoa harteillaan. Ne hetket olivat nykyisin harvassa. Hänen täytyi olla kotona tasan kello kolme, tai hän saisi tuta seuraukset. Hän ei edes saisi poistua kotoa. Hänen olisi vain paras pysyä neljän seinän sisällä. Siellä hän oli turvassa maailman pahuudelta, niin hänelle ainakin uskoteltiin.
Hän veti huppariaan tiukemmin ympärilleen, huomaamattaan aristellen kylkiään ja käsivarsiaan. Mitä karu ulkokuori peittikään alleen…
Märät tennarit natisivat ja nitisivät hiljaa. Hän ei ollut väistellyt vesilätäköitä, joista heijastuvat mustan harmaat pilvet taivaalla saattaisivat alkaa roiskia raskaita vesipisaroita luomakunnan niskaan.
Kaupunki oli hiljainen niin päiväsaikaan, aikuisten ollessa töissä ja lasten ollessa koulussa. Hän oli kuin ainoa ihminen. Hän ei tuntenut kuuluvansa sinne, tai minnekkään. Hän ei voinut enää palata kouluun, josta hänet oli riuhtaistu pois ja pakotettu aikuistumaan. Eikä hän kuulunut vielä työelämään, hän oli vielä lapsi. Hän oli vasta seitsemäntoista, lapsi. Hän tunsi jumittuneensa kahden elämänvaiheen väliin, eikä päässyt pois tilanteesta. Ei ollut pakoreittiä.
Ostoskeskuksen seinällä suuri kello siirsi viisareitaan ja osoitti kymmentä vaille kahta. Hänen olisi paras lähteä pikapuolin kohti bussiasemaa, josta hän lähtisi kello kahden bussilla kotiin.
Yllättäen pieni pakokauhu valtasi hänen ruumiinsa hetkellisesti. Mitä jos bussi sinä päivänä olisi tullut aikaisemmin? Mitä jos hän myöhästyisi. Kylmät väreet kulkivat ruumiin lävitse sitä ajatellessa. Saman tien hän käännähti ja lähti puolijuoksua kohti bussiasemaa, joka sijaitsi parin korttelin päässä.
Bussi oli juuri lähdössä, kun hän saapui paikalle. Viime hetkellä hän ehti hypätä sisälle sulkeutuvien ovien välistä. Huohottaen raskaasti hän ilmoitti määränpäänsä ja maksoi matkansa. Hän piti katsettaan tiukasti lattiassa, kun ojensi setelin ja tunki vaihtorahat takaisin taskuunsa.
Hän ei katsonut kehenkään, eikä ketään katsonut häneen, kun hän varovaisin askelin laahusti bussin perälle, jossa kukaan muu ei istunut. Hän istahti ja istui jäykästi paikoillaan. Hän rutisti kätensä yhteen ja rukoili, että olisi perillä ajoissa. Viimeksi oli mennyt todella tiukoille. Hän oli juuri riisunut takkinsa, kun ovi oli auennut. Hän ei halunnut muistella sitä.
Hän kurtisti kulmiaan ja painoi otsansa ikkunalasia vasten. Lasi alkoi tärähdellä voimakkaasti, kun bussi jysähti hitaasti liikkeelle. Hänen suuret, ruskeat silmänsä seurasivat tiukasti bussin matkaa likaisesta ikkunasta.
Heidän kotitalonsa hissi oli rikki ja valot räpsyivät. Sulkeutuvan ulko-oven ääni kaikui tyhjässä rappukäytävässä. Auto ei ollut ulkona, joten hän saattoi olla ajoissa. Hän huokaisi ja kiipesi helposti kolmet rappuset oikeaan kerrokseen. Hän kaivoi avaimet taskustaan ja valitsi kotioven kuluneen avaimen. Hän sijoitti avaimenoven lukkoon. Hän ei tarvinnut avainta. Ovi oli jo auki.
Sydän hyppäsi rinnasta kurkkuun ja tuntui pysähtyvän hetkeksi. Hän saattoi lähes tuntea kylmän hien kihoavan pintaan. Tärisevin käsin hän avasi oven.
Hän oli valmis iskuun, joka tulisi heti, kun hän avaisi oven. Sitä ei tullut. Asunto oli tyhjä. Hän ei kuullut ääntäkään, eikä ketään ollut missään. Hänen huokauksensa tärisi kuin haavanlehti tuulessa. Sydän alkoi pikku hiljaa rauhoittua. Eteinen oli autio ja seinälamppu hohti kylmää valoa hänen kasvoilleen. Hän oli vain itse unohtanut oven auki. Hän pyyhi kylmän hien kasvoiltaan, sulki oven ja otti märät tennarit jalastaan piilottaen ne peilikaappiin.
Ulko-ovi pamahti auki ja hetken päästä takaisin kiinni. Hän vavahti hieman sohvan nurkassa. Olohuoneen ovelle ilmestyi nuhjuinen hahmo. Hahmo hymyili lämpimästi ja jäänsiniset silmät tuikkivat.
”Terve Frank”, hahmo sanoi ja alkoi vetää takkia yltään. Frank rentoutui sohvalla ja onnistui puristamaan hymyn kasvoilleen. Siitä päivästä oli tulla onnellinen.
Heidän asuntonsa hiljeni yhdeltätoista. Frank uskaltautui lopultakin nousemaan sohvalta vaimeasti kuorsaavan Derekin viereltä. Derek lysähti takaisin sohvan selkänojaa vasten, maiskautti suutaan ja jatkoi kuorsaamistaan. Frank tuijotti hetken miestä oudon tunteen velloessa hänen sisällään.
Hän oli ehtinyt nukkua tunnin, kun heräsi yllättäen. Kesken unen hän avasi silmänsä ja huomasi tuijottavansa yöpöydän digitaalikelloa. Varttia yli kaksitoista. Hän kuuli vaimean särinän olohuoneesta ja tunnisti sen TVn ääneksi. Hän vilkaisi sängyn toiselle laidalle ja totesi sen tyhjäksi.
Venytellen pienesti hän vääntäytyi ylös sängyltä jonkin suuremman voiman pakottamana.
Hän otti pari askelta kohti olohuoneen avonaista ovea, jolta heijastui TVn luomat valot eteisen seinälle. Sellaisina hetkinä heidän kaksionsa tuntui liian suurelta, aivan liian suurelta. Hänen jalkansa alkoivat täristä niin voimakkaasti, että hänen oli pakko tukeutua seinään. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Kun Frank astui olohuoneeseen, hän näki pedon. Frankin henkäisyn kuullessaan peto käänsi humaltuneen katseensa häneen. Hän ei osannut lukea pedon katsetta.
Pedon silmät olivat yhä sinisempää jäätä ja ne naulitsivat hänet kiinni lattiaan, vaikka hän olisi halunnut kääntyä ja paeta.
”Frank”, peto örisi ja nousi sohvalta horjuen. Frank tahtoi perääntyä, mutta hänen jalkansa suostuivat ottamaan vain yhden askeleen taaksepäin.
Ennen kuin hän ehti pakottaa itseään ottamaan toista, peto oli jo saavuttanut hänet. Pedon käsi kiertyi hänen kätensä ympärille ja rutisti niin lujaa, että Frank pelkäsi luidensa murtuvan. Hän rutisti hampaansa yhteen, mutta pysytteli hiljaa.
Peto heristi hänen kasvojensa edessä paria märkiä tennareita. Frank nielaisi hiljaa ja tiesi jo, mitä tuleman piti.
”Mitä mä olen sanonut sulle, senkin äpärä”, peto nimeltään Derek örisi hänen naamalleen niin, että Frank saattoi tuntea sylkipisaroiden sateen poskillaan. Frank rutisti silmänsä kiinni.
Derekin henki haisi viinalta.
”Kato mua kun puhun sulle!” Derek rähisi ja ravisti Frankia. Frank inahti hiljaa. Hän tunsi lujan lämäytyksen kasvoilleen. Sen voimasta hän horjahti ja kaatui lattialle tennareidensa viereen, johon Derek oli ne viskannut. Frank jäi lattialle makaamaan ja suojasi päätään käsillään. Hän tunsi kipeät iskut ympäri ruumistaan.
Herätessään hän haistoi ensimmäiseksi oksennuksen. Hän ei tahtonut avata vielä silmiään kohdatakseen todellisuutta. Sitten hänen nenäänsä kantautuivat vahvan viinan ja veren kirpeä lemu. Hän kohottautui käsivarsiensa varaan ja pysyi hädin tuskin pystyssä. Käsivarret olivat koko ajan pettää hänen altaan. Mustanpunaiset mustelmat värittivät hänen koko ruumistaan. Joka ikistä niistä särki. Peto istui olohuoneen lattialla pää painuksissa. Liekki hänen sinisistä silmistään oli sammunut ja oksennustahroja oli kuivunut ympäri hänen valkoista paitaansa. Pedon katse oli säikähtänyt, kun hän huomasi Frankin alistuneen tuijotuksen. Peto nousi ylös ja lukittautui makuuhuoneeseen. Pedosta ei koskaan tulisi prinssiä.


2. luku
Seems like every day’s the same

Väsyneen ihmisen irvikuva, varjo, makasi lattialla, alasti, keho täynnä rosoreunaisia viiltoja. Hänestä vuotava veri ei ollut punaista, se oli mustaa. Kipu tuntui samanlaiselta kuin ennenkin. Hän laski turvonnein silmin kosteuden aiheuttamia tummia läikkiä katosta.
Hiukset olivat likaiset. Hän ei ollut viikkoihin pessyt niitä. Vedentulokin oli katkaistu. Ei hän maksanut vesilaskujaan. Hänen rahansa hupenivat muuhun.
Huomaamattomasti kuopalle painunut vatsa kohoili hiljalleen hengityksen tahdissa. Haavoista puski pintaan yhä mustia veripisaroita. Ne lihoivat lihomistaan kunnes hajosivat ja valuivat painovoiman pakottamina kohti lattiaa. Tyhjien silmien, laajentuneiden pupillien alle oli syöpyneet mustat varjot.
Hahmon huulet eivät enää erottuneet muusta ihosta. Ne olivat kuivat ja halkeilleet. Hän vei sormiaan kehissä ympäri rintakehäänsä, jonka lähes läpinäkyvän ihon alta kohoilivat kylkiluut kumpuina. Sormenpäät kastuivat vereen.
Hän makasi lattialla liikkumattomana, yritti hukuttautua puolitäysien ja tyhjien viina ja lääkepullojen mereen. Huone oli muuten lähes tyhjä.
Yhdessä nurkassa oli virttynyt patja, joka haisi koirankuselta ja toisessa nurkassa oli lämmennyt jääkaappi, jonka ruoat olisivat mädäntyneet, jos siellä nyt sellaisia olisi ollut. Huoneessa leijui hienoinen kuoleman tuntu. Hahmo veti rahisten henkeä vodkan polttamalla suullaan ja nosti tärisevät kädet kasvoilleen. Poskille jäi veriset vanat. Veri tuoksui rautaisena hänen nenäänsä. Ei ihminen haistanut verta, niin ne sanoivat. Hän haistoi.
Hänen ennen viihtyisä asuntonsa oli lopulta muuttunut masokistin huumeluolaksi, jonne yksikään elävä olento ei jalallaan astunut.
Hahmo säpsähti pienesti, kun puhelin helähti pirisemään. Ääni viilsi tärykalvoja. Hän ei noussut vastaamaan. Puhelin soi aikansa ja puhelinvastaaja särähti päälle. Hahmon korviin kantautui etäisesti tuttu ääni.
”Gerard”, ääni huhuili. Gerardiksi kutsuttu hahmo makasi yhä liikahtamatta käyden äänetöntä taistelua päänsä sisällä, vastaisiko vai ei. Edes joku vielä muisti hänen nimensä. Gerard päätti olla vastaamatta.
”Broidi, vastaa. Mä tiedän, että sä olet siellä.” Gerard tunnisti veljensä nieleskelevän, matalan äänen. Äitikö hänet oli pakottanut soittamaan…? Hänellä ei ollut aikomustakaan nostaa pölyn peittämää luuria. Tuskin hän edes löytäisi sitä pullokasojensa alta.
Eikä hän halunnut pilata Mikeyn päivää. Mikeyn anelujen jatkuessa Gerard vei hitaasti kätensä vatsalleen, työnsi kyntensä haavaan ja painoi. Hän tukahdutti huudon ja painoi yhä kovempaa. Veri purskahti taas pinnalle. Pillereiden ja viinan vaikutus oli loppumassa.
Hän hapuili jostain purkkia käteensä ja tärisevin käsin yritti vääntää korkkia auki. Purkki luiskahti verisistä käsistä lattialle. Kiroten Gerard kampesi itseään istumaan ja tunsi käsivarsiensa haavojen repeytyvän auki yksi kerrallaan. Huultaan purren hän veti jalkansa kiinni rintaansa, kiersi kätensä polviensa ympärille ja itki tukahtuneesti reisiään vasten.
Hän huuhteli kurkustaan alas valkoisia, päänsärkylääkkeiden näköisiä pillereitä ja otti kunnon kulauksen vodkaa päälle. Kurkkua poltti taas ja polte sai hänet yskimään. Hän sai verenmaun suuhunsa. Lääkkeiden alkaessa vaikuttaa hänen olonsa parani pikku hiljaa. Hän nousi ylös ja värisi. Parvekkeen aukinaisesta ovesta kävi sisälle kylmä viima.
Iho kananlihalla hän horjahteli vessan suuntaan ja oli kompastua kynnykseen. Tasapainon saavuttaakseen hän tarrasi lavuaariin.
Katseensa nostaessaan hän näki itsensä. Särkyneestä peilistä häntä tuijotti jokin kammottava. Sen koko ruumis oli kuivuneen veren peitossa. Se oli läski ja ruma. Se lähes lihoi, turposi ja rumentui silmissä. Sen sijaan, että Gerard olisi kääntänyt päänsä pois, hän työnsi kasvonsa lähemmäs toista. Toinen nyrpisti rumaa nenäänsä ja nosti kätensä tunnustellakseen lihavia poskiaan. Hän painoi rosoreunaiset kynnet syvälle lihaansa ja yritti repiä ihon kallonsa päältä. Kynnet jättivät jälkeensä vain punaiset vanat.
”Ruma”, Gerard kuiskasi ja painoi kämmenensä heijastuksen päälle, joka painoi oman kätensä hänen kättään vasten, varmasti itsekseen hänelle virnistellen.
Pakko mennä töihin. Osa hänestä ymmärsi lauseen, osa ei. Hän seisoi parvekkeella, yhä alasti, röökiä poltellen. Ainoa järkevä syy hänen töissäkäynnilleen oli, että hän saisi edes vähän rahaa maksaakseen laskut, viinat ja pillerit.
Vanhempien luona hän sai käydä syömässä aina, kun nälkä yllätti. Äiti rakasti häntä. Silti Gerard näki hänen silmistään säälin ja inhon sekaisen ilmeen. Äiti ei tainnut tykätä ajatuksesta, että hänen poikansa oli mitäänsaamaton-luuseri-narkkari.
Gerard tumppasi tupakkansa ranteeseensa ja nautti hetkellisestä kivusta. Tumpin hän viskasi kaiteen ylitse. Gerard tarkkaili vielä hetken 26. kerrosta alempana, maantasolla päämäärättömästi harhailevaa paria ihmistä, miettien samalla, kuka raukka oli saanut hänen luuseritumppinsa päähänsä. Lopulta vilunväreet kävivät sietämättömiksi ja Gerard palasi takaisin sisälle.
Kello lähestyi puoli neljää. Työt olivat alkaneet puoli tuntia sitten. Pomo ei tykkäisi hyvää. Mutta ei hän voisi antaa Gerardille potkuja. Pomo ei saisi ketään hänen tilalleen. Vain hän oli niin vähäjärkinen käydäkseen sellaisessa työssä.
Gerard kahlasi ympäri pientä huonetta, etsien itselleen jotain päälle pantavaa. Hän sai jostain raavittua kasaan tarpeeksi peittävän asukokonaisuuden, puki ylleen ja lähti aristellen ulkomaailmaan.
Kaupunki oli melkein tyhjä. Gerard käveli horjuvin askelin eteenpäin, vähät välitti punaisista valoista tai jarruttavista autoista, joiden rattien takana kuskit kirosivat hänen peräänsä. Gerard heilautti keskisormeaan heitä kohti mutisten ”ajakaa yli vain”. Hän hautautui syvemmälle mustan hupparinsa suojiin ja yritti olla näkymätön kaikille niille ihmisille, jotka kävelivät häntä vastaan. Kaikki loivat häneen halveksuvan katseen ja Gerard toivoi, että olisi vain jäänyt kotiin.
Lokakuun kylmä viima piiskasi hänen kasvojaan ja taivas oli kietoutunut tuttuun harmaaseen pilvipeittoon. Näytti siltä, että kohta alkaisi taas sataa.
Gerard potkaisi ohimennen maassa lojuvaa Cokistölkkiä. Joku pummi löytäisi senkin ja rikastuisi neljännesdollarin verran. Gerard työnsi kätensä farkkujensa taskuun ja kohotti hieman katsettaan. Hän tunsi yllättävän töytäisyn ja ennen kuin huomasikaan, hän makasi maassa selällään, pää pyörällä. Kesti hetken, kunnes hän pystyi hahmottamaan itseensä törmänneen kasvonpiirteet. Hänen vierellään seisoi hieman pelästyneen näköinen poika. Poika ojensi kätensä ja auttoi hänet sanaakaan sanomatta ylös. Poika kääntyi nopeasti ja pyrähti juoksuun. Gerard tuijotti hämmentyneenä hänen peräänsä.
Hän saapui nuhjuisen sekatavaraliikkeen eteen tunnin myöhässä. Pomo veti pultit ja saarnasi hänelle useita tunteja hänen alhaisesta moraalistaan ja kaikista muista virheistään. Gerard tyytyi vain myötäilemään ja lopulta tunsi tukehtuvansa pölyyn.

3. luku
And don't you fake it

Frank juoksi. Hän juoksi niin, että jalkoihin sattui. Hengittäminen sattui. Hän oli myöhästynyt bussista. Hän oli helvetti myöhästynyt! Minuutin! Itku oli palana kurkussa, ja kyyneleet polttivat silmissä. Derek olisi jo varmasti kotona. Hän saisi taas selkäänsä. Mikä into hänellä oli aina karata? Ja sitten hänen oli pakko törmäillä ihmisiin, kun ei katsonut eteensä. Eikä hän ollut pyytänyt anteeksi. Frank tunsi itsensä typeräksi. J
uostessaan hän repi hiuksia kasvoiltaan ja hikeä otsaltaan. Kotiin oli matkaa vielä useita kilometrejä ja jalat olivat pettää hetkenä minä hyvänsä. Frank huusi ja kiljui päänsä sisällä. Huohotus pisti rintaan. Taivaalla jyrähti ja taas alkoi sataa. Suuret, saasteiset pisarat alkoivat hakata hänen takaraivoaan ja hartioitaan ja tuntuivat syöpyvän vaatteiden lävitse mustelmaiselle iholle. Frank puristi kätensä nyrkkiin.
Pakko päästä kotiin. Kun hän astuisi sisälle, humalainen Derek hyökkäisi. Mies repisi hänen raajansa irti yksi kerrallaan, ei lopettaisi, ennen kuin Frank huutaisi. Mies riuhtoisi häneltä hiukset päästä, iskisi hampaat suusta, viiltelisi ruumiin arville ja iskisi kasvot uusille mustelmille. Häneen iskettäisiin niin monta kertaa, ettei häntä enää tunnistaisi. Sitten hänet laskettaisiin nimettömään hautaan. Frank inahti ajatukselle ja pysähtyi hetkeksi. Miksi hän menisi kotiin? Haluaisiko hän kuolla nuorena?
Frank puri hetken huultaan, mutta pyrähti sitten taas juoksuun.
Kesti tunteja, ennen kuin hän saapui kotiovelleen. Ovi oli taas auki. Alistuneena Frank astui sisään. Oli hetken aivan hiljaista, kunnes hän kuuli rysähdyksen. Frank säpsähti ja kavahti seinää vasten. Hänen hengityksensä kiihtyi. Kuului uusi, entistä kovempi rysähdys, ja peto kompuroi ulos olohuoneesta.
Frankin huomatessaan peto urahti ja nousi pystyyn. Peto tuijotti suoraan silmiin. Frank painautui lujempaa seinää vasten, tuntien sydämensä hakkaavan lujempaa.
”Missä vitussa sä taas olit?” peto sammalsi ja otti horjuvan askeleen hänen suuntaansa. Pullo keikkui toisessa kädessä, hajoten lattialle pedon otteen hellitessä siitä.
”Missä vitussa sä olit?!” peto karjaisi saaden nurkkaan ahdistetun Frankin vavahtamaan. Frank hivutti kätensä ovelle paetakseen.
”Onks sulla joku muu mies! Helvetin huoranpenikka!” peto huusi ja syöksähti hänen kimppuunsa. Vahvat sormet kiertyivät hänen kaulaansa ja puristuivat tiukasti kiinni. Frankin ote luiskahti irti pakoreitiltä. Hapentulon loppuessa paniikki alkoi iskeä.
”Älä”, hän inahti ja tarttui pienillä käsillään pedon ranteisiin, yrittäen epätoivoisesti vääntäytyä irti. Pedon ote ei hievahtanutkaan.
”Vittu onko sulla joku muu!? Kun mä käyn töissä ja hankin meille elannon niin sä... sä... sä huora kiertelet jakamassa kaupungilla kaikille, vai?!” Peto huusi ja upotti sormenpäänsä Frankin kaulan pehmeään lihaan.
Frank korahti yrittäessään saada henkeä. Mustat pisteet hyppivät näkökentällä. Tuntui kuin pää räjähtäisi. Juuri, kun hän oli menettämäisillään tajuntansa, peto päästi irti. Frank vetäisi hätäisesti henkeä ja lysähti lattialle. Hän huohotti, eikä nostanut katsettaan tärisevistä käsistään petoon, joka seisoi yhä hänen edessään huojahdellen edestakaisin. Ohimoissa jyskytti.
”Huoranpenikka. Kyllä mä sut vielä tavoille opetan”, peto kähisi ja Frank sai kovan potkun leukaansa. Hän inahti ja kaatui lattialle. Suusta purskahti verta kämmenille.
Lopulta peto sammui vessanpöntölle oksennettuaan sisuksensa ensiksi pihalle. Frank seisoi ovella, koko pieni ruumis täristen. Hän kuljetti sormiaan mustien hiustensa lävitse. Hän vetäisi taas henkeä ja tunsi taas inhottavan poltteen kurkullaan. Sormenjäljet olivat syöpyneet hänen kaulansa ihoon sinipunaisiksi mustelmiksi. Haljennut huuli valutti yhä verta hänen leualleen. Peto kuorsasi hiljaa ja roikotti käsiään pöntössä. Koko WC oli alkoholin ja vatsanesteen sekaisen mömmön peitossa. Vatsaneste haisi happamasti hänen nenäänsä. Frank vilkaisi olkansa ylitse olohuoneeseen. Peto oli riuhtaissut TVn ja suurimman osan valokuvista lattialle. Muistot lepäsivät nyt lattialla lasinsirujen ja puunsäleiden alla rypistyneinä. Koko olohuone oli kuin räjähdyksen jäljiltä. Peto oli tehnyt perusteellista jälkeä.
Frank hoiperteli olohuoneen poikki ja avasi ikkunan. Pedosta hän ei jaksanut sillä hetkellä välittää. Hukkukoon. Ilta oli kääntynyt yöksi. Raikas, lohdutteleva tuuli hyväili hänen kasvojaan. Jos heidän asunnossaan olisi ollut parveke, hän olisi hypännyt.
Peto heräsi aamulla krapulassa. Frank oli tehnyt hänelle jo valmiiksi aamupalan, ja värjötteli nurkassa, yrittäen pysyä pois tieltä. Hän tunsi itsensä hirveän avuttomaksi. Hänellä ei ollut kuin Derek. Hän tarvitsi Derekiä. Hän rakasti Derekiä koko sydämestään, mutta pelkäsi yhtä paljon.
Hän aavisti, että tulisi vielä päivä, jolloin peto ei tajuaisi lopettaa ja hakkaisi hänet kuoliaaksi.

4. luku
Tonight we’ll drown ourselves in misery

Tuuli riuhtoi hiuksia ja maistui happamalta. Hänen otteensa ei irronnut hetkeksikään kylmältä metallilta, vaan sormet puristuivat yhä lujempaa tangon ympärille. Veri oli paennut rystysistä ja kädet olivat jo tunnottomat. Hänen teki mieli nauraa.
Nauru kihersi hänen vatsanpohjassaan, muttei päässyt kipuamaan ylös viinan korventamaa kurkkua. Hän olisi halunnut nauraa. Hän olisi nauranut itselleen. Olihan se suorastaan naurettavaa, mihin kuntoon hän oli itsensä ajanut.
Se oli hänen oma vikansa. Alusta alkaen. Jos hän olisi jättänyt syntymättä… Kunpa äidille olisi vaikka tullut keskenmeno. Maailma olisi parempi paikka. Nauru pyrki taas ylös. Siinä hän seisoi, valitti itsekseen. Nauru tuntui yhä vahvempana kurkussa ja tuntui viiltävän sitä auki.
Hän ei halunnut valehdella itselleen. Jos hänellä olisi mielikuvitusta, enemmän mielikuvitusta, hän voisi nyt asua New Yorkin ullakkoasunnossa, ajella Porchélla ja olla… olla onnellinen.
Jos hänellä olisi enemmän mielikuvitusta, hänen käsikirjoittamansa ja kuvittamansa piiretty pyörisi Cartoon Networkilla joka lauantaiaamu klo 7.15–7.45, ja joka perheen muksut kokoontuisivat TVn ääreen ja… Hän pudisti hiljaa päätään. Hänestä olisi voinut tulla jotain. Sen sijaan hänestä oli tullut juoppo, narkkari ja mielenvikainen. Mahtava tarina, eikö? Gerard rutisti tankoa hieman lujempaa ja kumartui eteenpäin.
Tuuli tarttui hänen paitaansa ja nosti sitä korviin. Kädet tärisivät ja pistelivät hermojen jännittyessä äärimmilleen.
Jos hänellä olisi pokkaa, hän päästäisi irti.
Maanpinta odotti häntä kylmänä. Hän tuijotti sitä ja yritti saada sen katoamaan.
Mikä sinusta on tullut? kuului äidin ääni pään sisältä. Gerard pudisti päätään uudelleen karkottaakseen äänen, mutta silti se kuului yhä voimakkaampana.
Gerard, mikä sinusta on tullut? Gerard, minun oma poikani. Gerard, Gerard, olen pettynyt sinuun. Ääni kohosi kimakaksi ja äidin italialainen korostus erottui nyt jo selvästi.
”Ole hiljaa”, Gerard inahti ja kurottautui pidemmälle. Tanko liukui hänen lantiolleen. Tuuli nappasi kiinni paitaan, ja kylmä metalli tuntui selvästi hänen ohutta ihoaan vasten.
Jos hän päästäisi irti… Gerard hymyili. Hänen sairas mielihyvänsä oli kohonnut äärimmilleen.
Gerard! GERARD! Äidin ääni kohosi taas oktaavia korkeammalle, ja Gerard saattoi nähdä äidin kauhun vääristämät kasvot. Kuinka rajut silmämeikit valuisivat poskille ja punaiset huulet kaartuisivat huutoon. Äiti repisi vaaleita kiharoita hiuksiaan ja huutaisi hänen kylmän ruumiinsa vierellä.
Ei äiti olisi surullinen, jos hän kuolisi. Äiti olisi vain järkyttynyt, kuinka heikko jälkeläinen hänellä oli ollut. Ja kai hän vain unohtaisi, että hänellä oli sellaista poikaa ollutkaan. Hänellä oli vain Mikey. Mikeyn mielenvikaisuudesta äiti ei ollut välittänyt. Mikey ei kuulemma voinut sairaudelleen mitään. Gerard sen sijaan oli kuulemma ”kaivannut huomiota”, ja sen takia veti ensimmäiset kännit kaksitoistavuotiaana. Ei hän huomiota kerjännyt. Hän vain pelkäsi.
Autot suhahtelivat hiljaa ohi maantiellä. Mitä jos hän paiskautuisi nokkapellille? Tappaisi perheenisän ollessaan itsekäs? Gerard nielaisi, ja oli lakannut hymyilemästä. Nyt häntä ei enää naurattanut. Hän halusi itkeä.


Gerard kuuli vaimean koputuksen ja luuli yhä uneksivansa. Hän käänsi rauhattomasti kylkeään kovalla patjalla. Kuului uusi koputus ja lopulta hän avasi silmänsä. Ruskeat, huomaamattomasti vihreään vivahtavat silmät tuijottivat seinään ja tuntuivat etsivän jotain. Kädet haparoivat vilttiä ylemmäs sen valahdettua hänen laihan ruumiinsa yltä. Koputus kuului taas, entistä terävämpänä. Se oli varmasti joku naapureiden tutuista. Ei hänen luonaan ketään käynyt.
Hän huokasi raskaasti ja onnistui lopulta hautautumaan kokonaan piltin lämpimään pimeyteen. Hän kiersi kätensä lantiolleen ja ihon arvet raapivat toisiaan. Ne olivat jo alkaneet pikku hiljaa parantua. Hän sulki silmänsä, yritti nukahtaa uudelleen.
Oli viikonloppu, ainoat päivät viikosta, jolloin hän sai vain levätä. Nukkua pitkään, vetää viinaa niin paljon kuin pää veti, ilman, että tarvitsisi huolehtia mistään. Sade ropisi hiljaa ikkunoihin. Oli tyypillinen lokakuu. Halloweeniin oli jäljellä kolmisen viikkoa. Halloween. Vapaata töistä. Perjantaina. Mahtavaa. Gerard haukotteli yhä unta silmäkulmissaan.
Koputus kuului taas. Ja sen mukana kantautui hiljainen, huhuileva ääni.
”Gerard?” hiljainen, matala ääni, nielaisu. Gerard lähes räväytti silmänsä auki. Mitä hän täällä teki? Gerard vetäytyi nopeasti istumaan peiton alta ja jäi tuijottamaan naarmuuntunutta ovea, yrittäen nähdä sen takana seisovan ihmisen.
”Mä pyydän, avaa”, ääni pyysi. Gerard vavahti, ja etsi katseellaan jotain päälle vedettävää. Hän ei halunnut kenenkään näkevän hänen arpista, ruipeloa ruumistaan. Hän ei löytänyt mitään kelvollista, joten tyytyi kietoutumaan vilttiinsä. Hän nousi ylös, krapulaisena, ja otti muutaman horjuvan askeleen. Oveen koputettiin uudelleen. Gerard tarttui ovenkahvaan ja käänsi, hitaasti.

Sade oli lakannut, kun he vaelsivat vaiteliaina New Jerseyn katuja. Mikey katseli veljeään, sanaakaan sanomatta, sääli katseesta paistaen. Gerard toivoi, ettei Mikey olisi tuijottanut. Se sai hänet entistä vaivaantuneemmaksi. Hän oli muutenkin vaivaantunut ihmisten seurassa, lähes paniikissa. Hänestä vain tuntui, että kaikki tuijottivat. Näkivät hänen lävitseen. Ihmisille puhuminen oli vielä pahempaa. Mikey yskäisi hiljaa selvittääkseen kurkkuunsa takertuneita sanoja.
”Tuota, sä et ole vastannut puhelimeen”, hän sanoi irrottamatta katsettaan veljensä silmistä, jotka epätoivoisesti yrittivät olla katsomatta hänen suuntaansa. Gerard mietti, mitä voisi vastata. ”Juu, sori, oon ollut töissä”? Ei varmasti toimisi. Hän tyytyi vain kohauttamaan hartioitaan pienesti.
Mikey ei sanonut enää mitään. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja Gerard nosti katseensa uteliaana. Gerard näki saman mitä Mikeykin ja oli lievästi hämmentynyt. Aivan heidän lähellään istui poika, kyyryssä ja erittäin alipukeutuneena lokakuun kylmässä viimassa. Poika rutisti käsiään korvilleen ja vavahteli. Gerard tajusi nähneensä pojan ennenkin.
”Mikähän sitä vaivaa?” Mikey kysyi hiljaa, eikä tarkoittanut kysymystään kenellekään.
Ennen kuin Gerard ehti sanoa mitään, Mikey harppoi jo pitkin askelin kohti penkkiä. Gerard huokaisi raskaasti, eikä lähtenyt veljensä perään. Mikey istahti penkille pojan viereen, ja poika vavahti nostaen katseensa käsistään. Mikeyn huulet liikkuivat hänen sanoessaan jotain, mutta Gerard ei kuullut. Hän seurasi etäältä. Poika laski katseensa takaisin käsiinsä. Gerardin sisällä vavahti. Pojan oikealla poskella komeili juuri nyrkinmenevä suuri sinipunainen mustelma. Pojan hiukset roikkuivat silmillä, jotka välttelivät tuntemattoman katsetta.
Mikey sanoi jotain ja hymyili. Poikakin hymyili. Mikey ojensi kätensä, kuin esitelläkseen itsensä. Poika epäröi hetken, mutta tarttui käteen. Nopeastipa Mikey teki uusia tuttavuuksia. Yhtäkkiä Mikey kääntyi katsomaan Gerardiin ja poika kohotti katseensa uteliaasti. Hänen silmänsä levisivät huomaamattomasti pelosta, muttei sentään tällä kertaa paennut. Gerard sen sijaan halusi paeta. Mikey viittoi häntä luokseen. Gerard vavahti ja otti askeleen taaksepäin. Jalat olivat jo viemässä häntä poispäin.

5. luku
Look into my eyes, I’m jaded now

Jäykästi Frank istuin aloillaan ja tuijotti hahmoa vähän matkan päässä. Mies tuijotti häntä vaivaantuneena takaisin. Miehen mustat hartioille ulottuvat hiukset heilahtelivat hieman tuulessa, mutta muuten mies seisoi täysin pysähtyneenä, sormet tiukkoihin nyrkkeihin puristuneina. Mikey viittoi häntä luokseen. Niin, Mikey, mies, joka yllättäen käveli Frankin luokse.
”Gerard”, Mikey kutsui. Gerard. Miehen nimi oli Gerard. Gerard pudisti pienesti päätään Mikeylle ja otti taas uuden askeleen taaksepäin. Hänen villi katseensa harhaili Frankin ja Mikeyn väliä. Kuin mies… olisi pelännyt heitä. Mikey nousi ylös ja käveli miehen luo. Mies puristi kädet rintaansa vasten ja perääntyi vielä uuden askeleen. Mikey tarrasi kiinni hätääntyneen miehen hartioista ja puhui jotain tälle hiljaisella äänellä. Gerard nielaisi kuuluvasti ja laski katseensa. Frank istui hievahtamatta paikallaan, tietämättä, olisiko parempi lähteä. Ei hän halunnut tunkeutua muiden asioihin. Hän halusi vain kotiin. Hetken hän seurasi miesten keskustelua, kunnes Mikey hymyili ja taputti mustahiuksisen hartiaa. Gerard vilkaisi nopeasti veljeensä. Hymyillen Mikeyn raahasi maahan tuijottavan Gerardin hänen luokseen. Mikey istutti miehen istumaan Frankin vierelle.
”Noniin. Gerard, tässä on… Gerard, kuunteletko sä?” Mikey hymähti ja pörrötti miehen hiuksia. Mies älähti ja hautautui syvemmälle itseensä. Frank nielaisi vaivaantuneena. Gerard ei vilkaissutkaan häneen. Heidän välillään vallitsi raastava hiljaisuus.
”Tuota… Mun pitäisi varmaan mennä…” Frank aloitti, mutta Mikey alkoi taas puhua.
”Gerard, tässä on Frank. Frank, Gerard. Noniin, nyt te tunnette toisenne”, Mikey pälpätti hymyillen. Miksi Mikey halusi heidän tuntevan toisensa? Gerard tuijotti Mikeyn kengänkärkiä vihaisesti. Mikey tasan tarkkaan tiesi, ettei hän halunnut ketään eikä mitään lähelleen. Hän halusi olla yksin. Ja nyt hän meni ja nappasi ensimmäisen vastaantulijan ja alkoi heti tutustuttaa heitä toisiinsa.
Gerard yritti nousta lähteäkseen, mutta Mikey piti häntä paikoillaan.
”Päästä irti”, hän kähisi veljelleen. Mikey ei ollut kuulevinaankaan. Pikkuinen raivo alkoi jo kiehua hänen sisällään, ja pillereiden vaikutus oli taas loppumassa. Hän ei ollut ehtinyt ottaa aamulla yhtäkään Mikeyn tupattua hänen elämäänsä. Frank liikehti vaivaantuneena hänen vierelleen.
”Päästä irti!” Gerard lähes huusi ja ponkaisi seisomaan veljensä käden alta. Mikey horjahti taaksepäin ja jäi tuijottamaan veljeään. Gerard huohotti ja seisoi hetken aloillaan, kunnes käännähti ja lähti miltei juosten pois paikalta. Mikey tuijotti vielä hetken veljensä perään järkytyksen paistaessa hänen kasvoiltaan, kunnes kääntyi Frankin puoleen.
”Mä… Mä olen pahoillani”, hän sanoi ja vei sormensa hiustensa läpi.
”Mä en tiedä, mikä sille tuli”, hän kuiskasi, vaikka hyvinkin tiesi, mikä hänen veljelleen oli todellisuudessa tullut. Frank kohotti olkiaan ja nousi itsekin ylös.
”Mun olisi muutenkin pitänyt mennä”, hän mutisi ja lähti jo kävelemään poispäin, Mikeyn jäädessä yksin seisomaan keskelle autioitunutta kaupunkia.

Gerard kompuroi. Oli kaatua. Hän ei tahtonut pysähtyä vielä kotiovellaankaan, vaikka keuhkoja poltti ja rinnassa pisteli. Häntä ärsytti ja itketti samaan aikaan. Miksi veli oli edes tullut, jos hänellä ei ollut muuta mielessä, kuin tehdä hänet hulluksi? Gerard pudisti päätään karistaen silmäkulmia kostuttaneet kyyneleet taivaantuuliin. Hänhän ei itkisi. Tärisevin käsin hän alkoi etsiä avaimia taskuistaan, ja löytäessään ne hän avasi oven. Näky, jonka hän kohtasi, oli joka kerta yhtä lohduton. Viinapullojen ja pilleripurkkien lainehtiva meri tervehti häntä. Hän naurahti surkeasti ja veti oven kiinni perässään. Hän potkaisi märät tennarit jalastaan ja veti hupparin yltään. Hetken hän tuijotti eteisen likaisesta peilistä synkkää hahmoa, jonka silmistä paistoi särkynyt, viillelty sielu.

Frank saapui kotiin vasta auringon laskettua. Pää painuksissa hän astui eteiseen kuoloniskua odottaen. Kun sitä ei tullut, hän uskalsi kohottaa katseensa. Asunto oli täysin hiljainen. Hän istui eteismatolle, joka tylsästi toivotti: TERVETULOA. Hän painoi selkänsä ovea vasten ja kiersi kädet ympärilleen. Missä peto oli? Miksi… Miksi se ei hyökännyt? Frank katsoi vielä kerran epävarmasti ympärilleen, vain todetakseen, ettei peto todellakaan ollut siellä. Ei siellä todellakaan ollut ketään. Hänen kesti vähän aikaa tottua ajatukseen. Sitten hän hymyili, nousi ylös ja vaelsi suoraan keittiön jääkaapille. Hänelle oli huomaamattaan tullut kammottava nälkä.

---

6. Luku
Should I be shocked now…?

Peto ei tullut yöksi kotiin. Frankin olisi varmasti pitänyt olla huolestunut, mutta hän ei ollut. Peto olisi varmasti vain ulkona, juhlimassa, ja tulisi räkäkännissä kotiin seuraavana aamuna. Olihan se harvinaista, mutta Frank oli vain salaa tyytyväinen, että joskus kävi niinkin. Sen päivänen tapaaminen pyöri hänen mielessään. Ihmiset olivat kummallisia. Frank hautautui syvemmälle sohvan kätköihin. Hän tiesi, että tulisi tapaamaan sen parivaljakon vielä myöhemmin… Hän nukahti, nähden unta kaukaisista paikoista ja vaaleanpunaisista poneista.

Toisella puolella New Jerseytä Gerard Way ei saanut unta. Hän pyöri patjallaan, etsien sopivaa asentoa, mutta mikään ei sinä yönä tuntunut luontevalta. Joka ikinen asento tuntui painavan kylkiluut ja keuhkot kasaan ja tukehduttavan hänet. Joka ikinen asento tuntui murskaavan hänet. Lopulta hän henkäisi korahtaen ja nousi istumaan. Hän oli käyttäytynyt typerästi sinä päivänä. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja murahti hiljaa. Mikey ei varmasti puhuisi hänelle enää ikinä. Gerard oli typerä. Hän ei ollut aikoihin tuntenut itseään yhtä lapselliseksi. Hän ojensi kätensä ja etsi haparoiden kädellään lattialta jotain.
Hän tunsi äkkinäisen kivun sormissaan ja vetäisi kätensä äkkiä pois, vain nähdäkseen suuren punaisen veripisaran kohoavan etusormestaan. Veripisara hajosi ja lähti hiljalleen valumaan kohti hänen kämmentään. Hän hymyili ja rutisti kätensä nyrkkiin. Hän tunsi outoa mielihyvää nähdessään veripisaran alkavan valua jo kohti hänen kyynärtaivettaan. Gerard tarttui esineeseen, joka oli viiltänyt hänen sormensa auki ja antoi epämääräisen näköisen partakoneenterän hohdella kalpeassa aamun valossa, ja näki, kuinka sen pinnalle oli kuivunut pieniä veriroiskeita.
Hän laski terän kämmenelleen ja painoi. Veri alkoi hiljalleen puskea pinnalle ja kastella hänen ihoaan.

Frank avasi aristellen silmänsä, joille aurinko loi vaaleita varjojaan. Hän nosti kätensä varjostaakseen kasvojaan ja kömpi istumaan sohvannurkasta. Hän haukotteli. Selkä taipui hennosti kaarelle, kun hän venytteli unta irti luistaan. Lopulta hän oli täysin hereillä – ja ymmärsi olla varuillaan. Hän katseli ympärilleen, eikä nähnyt rikottuja laseja, eikä oksennustahroja matossa. Peto ei ollut tullut kotiin, ainakaan paikoista päätellen. Frank kosketti varoen kasvojaan sormillaan. Kunnossa olivat. Eivät olleet turvonneet tai mitään. Hämmentyneenä hän nousi ylös, käveli suoraan vessaan ja istui varoen pöntölle. Hän haukotteli vielä kerran ja nojautui käsiinsä – kunnes näki tumman varjon suihkuverhon takana. Hänen sydämensä pysähtyi hetkeksi, kunnes alkoi takoa nopeampaa… Nopeampaa…