IRC-Galleria

An idea permeates our modern view of relationships: that men and women have always paired off in sexually exclusive relationships. But before the dawn of agriculture, humans may actually have been quite promiscuous. Author Christopher Ryan walks us through the controversial evidence that human beings are sexual omnivores by nature, in hopes that a more nuanced understanding may put an end to discrimination, shame and the kind of unrealistic expectations that kill relationships.

Olen puhunut seksuaalisuudesta, niin omastani kuin yleensä, ihmisten kanssa ja heihin asettamani luottamus on osoittautunut perustelluksi. Kuten olen aiemmin jo itsekin huomioinut ja päätellyt, seksuaaliset fantaisat sinänsä eivät ole millään tavalla pahoja. Eivätkä sen puoleen hyviäkään.
Pointtina vaikutaisi olevan se, miten niitä fantasioita toteuttaa.

En itse henkilökohtaisesti katsoisi sitä pahana, jos kaksi ihmistä haluaa kokeilla rajojaan raiskausfantasian/-roolileikin kautta, toisiaan kunnioittaen ja toisistaan välittäen.

Olen uskaltanut avautua omista haluistani taas enemmän, joka on auttanut minua käsittelemään omia tuntemuksiani ehkä paremmin. En tosin välttämättä olisi pystynyt siihen itse, mutta niinhän se menee, että sinusta peilaan itseäni. <3

Aiemmat seksuaalisuusmerkinnät:
Seksuaalisuudesta, ZOMG k-osmo-s
Seksuaalisuudesta, ZOMG II: Parisuhteista k-osmo-s
Seksuaalisuudesta, ZOMG III: Ajatuksista käytäntöön k-osmo-s

Oli jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa jotain käytännöllistä rakkauden kiemuroista, joten tuumasta toimeen. Tämä on niin monitahoinen aihe, että teksti jää väkisinkin pintaraapaisuksi. Käsittelen joitakin mieleeni tulleita tärkeimpiä ydinajatuksia. En väitä näkemyksiäni Totuudeksi enkä voi taata niiden toimivuutta muiden elämässä. Itelleni pärisee.


Kerran oivalsin, kuinka keinotekoiselta rajoitukselta tuntuu ajatus siitä, että ihminen saisi rakastaa vain yhtä, tai että intiimisuhteita voisi olla vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Samanaikaisesti kuitenkin tuntui epämiellyttävältä mielikuva siitä, että jotkut panevat ympäriinsä ilman herkkyyttä, keskinäistä kunnioitusta tai kommunikaatiota, ja jotkut sitten kutsuvat sellaista "vapaaksi suhteeksi".

Aloin tutkiskella asiaa laajemmin. Rehellisyys johti ymmärrykseen: seurustelu ei estä kutkutusta muita ihmisiä kohtaan. Tuntui tärkeältä sanoa asia ääneen - en tahdo elää valheessa, en itseäni enkä muitakaan kohtaan.

Aloin hyväksyä sen tosiasian, etteivät tunteeni suostu asettumaan minkäänlaisiin tarkasti määriteltyihin, absoluuttisiin rajoihin. Polyamoria, kyky rakastaa montaa, tuntui sitä itsestäänselvemmältä mitä enemmän sitä tunnustelin. Kävi luonnolliseksi kysyä, miksei tunteita saisi myös fyysisesti ilmentää kenen tahansa kanssa. Miksi intiimisuhde tietyn ihmisen kanssa velvoittaisi rajaamaan muut pois? Harva uskoo, että vanhemmat rakastavat kahta lasta vähemmän kuin yhtä, tai että useat ystävyyssuhteet rajoittavat toistensa syvyyttä - miksi asia olisi toisin intiimisuhteissa?

Miksi ylipäätään koemme niin suurta tarvetta määritellä suhteitamme? Miksi on tärkeää rajata, onko joku ihminen "ystävä" tai "kumppani"? Miksei "ystävän" kanssa voisi olla intiimiä kontaktia?


Ihmisillä on luonnollisesti kaikenlaisia oletuksia polyamorian suhteen. Jotkut diagnosoivat sen sitoutumiskammoisten kivankuuloiseksi tavaksi oikeuttaa epäempaattinen, sekoileva ympäriinsänussinta. Miksei se voisi sitäkin olla, mutta itelleni on tuntunut tärkeältä, että suhteeni pääsevät vapaasti muovautumaan, kasvamaan ja syventymään, romantiikalla tai ilman. En näe selviä rajoja "ystävyyden" ja "muun" välillä. Minulla ei ole pelkoa pitkiä, vaikka koko elämänkin mittaisia suhteita kohtaan - nautin siitä että ihmissuhteillani on aikaa ja tilaa rakentua. En vain näe että yhden suhteen tulisi väistämättä rajata muut pois. Ajankäytölliset kysymykset ovat toki todellisia, mutta rehellinen kommunikaatio ja herkkyys tuntuvat toimivan paljon paremmin kuin absoluuttiset säännöt.

Yleinen kommentti tuntuu myös olevan: "Mä oon mustasukkanen, emmä pystyis!" Musta yksi polyamorian ydinajatuksista on se, että mustasukkaisuus ja muutkin kielteiset tunteet pyritään tiedostamaan, havainnoimaan ja ymmärtämään, ja niistä keskustellaan. Niiden olemassaolon hyväksyminen on tuntunut toimivan paljon paremmin kuin tukahduttaminen - sama pätee elämän muillakin alueilla. Olemme omistushaluisia, kehitämme helposti riippuvuuksia ja haluamme pitää tärkeistä asioista tiukasti kiinni koska olemme epävarmoja. Pelkäämme yksinjäämistä. Jos elämme ajatuksessa, jonka mukaan elämämme ei mitenkään voisi olla täyttä ilman tiettyä ihmistä, tarketuminen lienee aika väistämätöntä.

Itestäni tuntuu vahvasti siltä, ettei mikään tietty yksittäinen ulkoinen elementti ole välttämätön täydelle elämälle. Olemme toki sosiaalisia eläimiä ja yhteys on luonnollinen tilamme, mutta olemme myös varsin hyviä sopeutumaan.

Kokemukseni mukaan rakkaus ei pysty kukoistamaan jos sitä yritetään pakottaa. Se on herkkä instrumentti - liian jäykkä ja puristava ote estää soljuvuuden. Parasta mitä rakkaudelle voi tehdä, on poistaa sen tieltä esteitä ja luoda sille tilaa hengittää ja kasvaa dynaamisesti. Loppu sujuu itsestään.


Kommunikaatio. Pelottava muuttuu mahdolliseksi ja siedettäväksi kun siitä puhuu ääneen. Empatia ja herkkyys ovat välttämätön avu. Haaste on suuri, mutta mitä enemmän olen puhunut ja kuunnellut, sitä selkeämmäksi on käynyt että puhumattomuus ja välttely ovat täysin mahdottomia vaihtoehtoja - ne aiheuttavat sellaisia ongelmia, joita ei välttämättä saa millään tavalla selvitettyä tai korjattua. Rankkojen aiheiden käsittely on ajoittain kivuliasta ja saattaa koetella sietokyvyn rajoja, mutta mikä voisi olla kasvattavampaa?

Uusiin ihmisiin rakastuminen tuntuu poikkeuksetta höyrähdyttävältä kokemukselta, ja silloin on suuri vaara sokeutua jo olemassaolevien suhteiden tarpeille. Konkreettinen vaara on myös se, että yhden suhteen ongelmia on helppo alkaa huomaamattaan paeta uusiin suhteisiin, joihin aiemmat ongelmat kuitenkin seuraavat itsepintaisesti mukana. Tuoreen suhteen alkuenergia tuntuu helposti aiheuttavan kritiikitöntä suhtautumista rakastumisen kohteeseen. Rakastuminen herättää usein tunteen siitä, että uusi ihminen on nyt jotain täysin uudenlaista, ihmeellistä, ennennäkemätöntä, vastaus kaikkiin toiveisiin joita on ikinä ihmissuhteisiin uskaltanut kohdistaa. Tämän tiedostaminen auttaa jäsentämään omaa tunnemaailmaa.

On luonnollista, että ihmisten määrän lisääntyessä mahdolliset muuttujat lisääntyvät myös. On suuri haaste saada kahdenkin ihmisen välinen suhde toimimaan, saati sitten jos ihmisiä on enemmän. Polyamoria kuitenkin myös helpottaa monia asioita. Ihmiset tuntuvat monogamisissa suhteissa usein pettävän toisiaan (ja itseään), ja näen suureksi syyksi tälle halujen kieltämisen. Polyamorisessakin suhteessa on toki mahdollista pettää valehtelemalla - jos on esimerkiksi sovittu, että kaikista intiimikontakteista puhutaan avoimesti, niin siitä on hyvä pitää kiinni. Ei liene mielekästä antaa lupauksia joita ei ole valmis pitämään. On tärkeää, että suhteet perustuvat osapuolten yhteisymmärrykselle.

Olen matkani varrella ehtinyt käydä läpi monenlaisia ajatuksia ja tunnetiloja, ja ajoittain kyseenalaistanut näkemyksiäni hyvinkin rankasti. Rohkea tarkastelu selkiyttää. Kerta toisensa jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että tämä olemisen tapa toimii minulla tässä ja nyt ja tuntuu oikealta.


Vaikeimpia kysymyksiä polyamorian suhteen tuntuisivat ainakin itselleni olevan sukupuolitaudit ja jälkikasvu, tosin näistä molemmat ovat suuria haasteita myös ei-polyamoristisissa suhteissa.

Sukupuolitaudit ovat ainakin itseäni pelottaneet niin kauan kuin olen niiden olemassaolosta tiennyt. Olen pähkäillyt paljon sitä, miten useiden kumppanien kanssa olisi mielekästä toimia. Esimerkiksi HIV saattaa näkyä vasta kolmen kuukauden kuluttua tartunnasta. Jos haluttaisiin olla äärimmäisen varmoja, olisi loogista, että sukupuolitaudit mahdollistavaa kontaktia otettaisiin vasta sen jälkeen, kun uusi kumppani on käynyt testeissä kolme kuukautta viimeisen suojaamattoman seksikontaktinsa jälkeen.

Kiemuroita seuraa: Loogisesti äärimmilleen vietynä, suojaamatonta seksiä (luonnollisesti myöskään suuseksiä) ei saisi harrastaa kenenkään sellaisen kanssa, joka on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole käynyt testeissä ja on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä kenenkään sellaisen kanssa joka ei ole käynyt testeissä ja on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä... jne.

Käytännössä tuntuisi aika mahdottomalta ja yksinkertaisesti epäkäytännölliseltä asettaa rehellisyyden lisäksi mitään absoluuttisia sääntöjä tai vaatimuksia. Olen tunnustellut vaihtoehtoa "oo kenen kanssa haluut, mutta mä en oo sun kanssa jos oot altistanut ittes mille tahansa sukupuolitaudit mahdollistavalla kontaktille etkä oo käyny testeissä", mutta käytännössä virta kuitenkin usein vie mukanaan - seksiin liittyy aina riskejä, jotka nyt vaan on hyväksyttävä jos siitä tahtoo nauttia. En voi vaatia muilta asioita joita en itsekään tahdo toteuttaa.

Käytännössä olen kokenut toimivaksi ratkaisuksi sen, että ihmiset skarppaavat sen suhteen kenen kanssa pelehtivät, kommunikoivat siitä avoimesti ja käyvät säännöllisesti sukupuolitautitesteissä. Riskejä on aina olemassa ja äärettömän ihana ihminen saattaa tietämättään kantaa sukupuolitautia. Spontaanius on kuitenkin niin tärkeä osa seksuaalisuutta, että mitkään tiukat ja joustamattomat säännöt eivät yksinkertaisesti tunnu mielekkäiltä. En silti voi kyllin alleviivata sitä, kuinka tärkeäksi koen kunnioituksen terveyttä kohtaan, omaa ja muiden.

Polyamoria ei myöskään tarkoita sitä, että kaikkien tai kenenkään kanssa olisi pakko harrastaa seksiä, etenkään suojaamattomasti. Tärkeintä on kokemus siitä, että jokainen asettaa itse omat rajansa, ilmaisee ne selkeästi ja kunnioittaa muiden rajoja.


Lapset ovat se toinen suuri haaste - kuinka ne sopivat yhteen polyamorian kanssa? Selvää on, että lapsi vaatii valtavasti aikaa ja paneutumista, ja tarkoittaa pitkäaikaista sitoutumista jossa itsestä riippuvaisen olennon hyvinvointi on asetettava etusijalle. Epäilemättä kyseessä on yksi ihmiselämän suurimpia haasteita, polyamorialla tai ilman. Itsellänihän ei (vielä?) jälkikasvua ole, mutta voisin kuvitella, että etenkin pari ensimmäistä vuotta ovat joka tapauksessa niin intensiivisiä, että edes vanhempien välisen romanttisen suhteen aktiiviseen ylläpitämiseen ei välttämättä ole kummemmin aikaa. Luottaisin yksinkertaisesti osapuolten herkkyyteen ja empatiankykyyn - huomioonottavuus ja kommunikaatio ovat tässäkin avainasemassa. Ei ole reilua, että toinen juoksee missä sattuu ja toinen istuu kotona lapsen kanssa, tosin erilaisten ihmisten dynamiikat aiheuttavat tälläkin alueella loputtoman määrän mahdollisuuksia ja tilanteita.

Tämä laaja aihe ansaitsisi oman tekstinsä. Eipä siitä siis tällä erää enempää.


Parhaimmillaan polyamoria tuntuu rikastavan kaikkien osapuolten elämää. Meillä on tapana projisoida odotuksiamme tunteidemme kohteisiin, ja monoamorisessa mallissa yhden ihmisen harteille saattaa kasaantua kohtuuttoman suuria vaatimuksia ja oletuksia. Hyväksyn kaikkien ihmisten täydellisen ainutlaatuisuuden. Erilaisten ihmisten kanssa on erilaisia kokemuksia, ja joidenkin kanssa voi nauttia täysin toisenlaisista asioista kuin toisten. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että yksi ihminen olisi parempi kuin toinen, vain että yksi ihminen on erilainen kuin toinen.

Polyamoria on ollut äärettömän rankka polku. Se ei missään tapauksessa ole helppo olemisen muoto, vaan kuten kaikki henkiset haasteet, vaatii valtavasti tahtoa, panostusta, joustavuutta ja määrätietoisuutta. Itselleni tämä on kuitenkin ollut valtavan palkitseva taival joka kulkee sulavasti käsi kädessä muun ajatus- ja arvomaailmani kanssa. Olen oppinut todella paljon itsestäni ja muista ihmisistä ja alkanut nähdä ja arvostaa inhimillisen kokemuksen kauneutta aivan eri tavalla kuin ennen. Vaihtelevat perspektiivit ravitsevat olemisen kaikkia puolia.

Aiheesta puhuminen aiheuttaa kulttuurinormeistamme johtuen häpeää, mutta vielä enemmän häpeää on aiheuttanut vaikeneminen. Ääneen ilmaiseminen tuntuu vapauttavalta, ja kannan seuraukset selkä suorana. Antakaa palaa.




Lista blogiteksteistäni: Olentolupa&beid=32239243&action=showcomments#blogcomments


tekstejäni löytyy myös
http://olentolupa.blogspot.com
http://olentolupa.livejournal.com
http://olentolupa.wordpress.com

Olen aiemminkin kirjoittanut päiväkirjaani tästä (k-osmo-s#blogcomments), mutta en osaa enää sanoa "pystyisinkö" ns. perinteiseen parisuhteeseen. Tavallaan pidän sitä ihanteena, mutta kumminkin kokisin, ettei se ehkä kumminkaan _toimisi_ omalla kohdallani. Tuntuu jotenkin perverssiltä etten saisi olla onnellinen jostain ihmisestä (tai jonkun ihmisen kanssa) vain koska "seurustelen". Ymmärrän toki vakiintuneen parisuhteen, muutenkin kuin kulttuurievoluution ja historian kautta, mutta...

Tosin en koe vielä osaavani suhtautua tähän asiaan "oikein", vaan analysoin tapani mukaan liikaa. Myöskin koska tämä on suhteellisen uusi oivallus minulta, asiaan pitää totuttautua hetki. Tosin olen jo aika pitkään kokenut mustasukkaisuuden toimimattomana. Ymmärrettävänä sinänsä, mutta toimimattomana. Tämä käsitys vain vahvistui keskustellessani aiheesta, pintapuolisesti tosin, erään ystäväni kanssa, jonka kanssa tulimme siihen johtopäätökseen, että mustasukkaisuus on sairaus. Ihan silläkin perusteella, että toista ihmistä ei voi omistaa. Tai voi, tietysti, mutta kuitenkin.

Enkä koe, ettenkö osaisi "ottaa vastuuta" tai olisin "tunnevammainen", en vain haluaISI rajoittaa tunteitani yhteen ihmiseen. Miksi mun pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että pidän muistakin ihmisistä kuin mahdolliseta seurustelukumppanistani tai siitä, että joidenkin ihmisten kansssa seksi on vain yksinkertaisesti LOISTAVAA.

Niin ja tässä puhuu siis ihminen joka osaa olla ystävistäänkin mustasukkainen.

kirjoitettiin toisillemme rakkaus
ja jotenkin asiat ovat edelleen olemassa
pelkään ja ahdistun
ja silti pidät aina kiinni

voisin juosta roomaan
ja olisit mukanani
sukisit päätäni
kuiskailisit ujosti
hengittäisit voimakkaasti

haluan tuntea sinut niin lähellä
että kun syleilet minua, minun tulee ikävä

Voi saatana, musta on tullut vitu hippi.

Onko pettäminen varsinaisesi pettämistä jos toinen tietää puuhistasi? Toki perinteisessä parisuhteessa ollessa muiden kanssa vehtaus on yleisesti vähemmän hyväksyttyä eikä suoraan sanottuna kovin mukavaa.
Mutta entä jos molemmat osapuolet ovat sopineet asiasta, että on ok nusaista esim entistä säätöä? Itse olen kuitenkin sen verran perinteinen tässä asiassa, että ns. avoin suhde ei toimisi kohdallani, vaikka suullinen sopimus olisikin muodostettu.

Voiko tekoa itsessään pitää kokonaan pahana tai hyvänä? Pettäminen on väärin, tavallaan. Mutta onkosuhtutumisemme yksiavoisuuteen vain pelkkää opittua kulttuuria? Voiko omasta kulttuuristaan kokonaan oppia pois? Montako sukupolvea kulttuurin evoluutio vaatii muuttuakseen?

Muutos on pysyvää, vain muutos on pysyvää ja niin on hyvä. En muista milloin en olisi ollut tuota mieltä. Ongelmana on ihmisen sisäsyntyinen(?) tarpeen pysyä status quossa, sitä harvoin halutaan järkyttää.

look at the reason.
smash the program -
butterflies demand force

stop artificulation!
relationships must become anarchy
no one survives the otherwise
trust that open omnifeed rewards
allow selves necessary suffering

silence is lethal.

please don't murder any more potential,
suffocation is the execution
of all breath

tahtoo jakaa sen kanssa toisen tuntevan ihmisen
ravinteistaa ja kirkastaa
tuntea ettei se ole väärin
ettei sitä jumaloimalla ole huono
tai vastenmielinen

tahtoo nostattaa
ja tulla nostatetuksi
muodostaa yhdessä syventyvien heijastusten jatkumon
luoda ihmeitä
palautua sanoinkuvaamattomaksi

tahtoo laajentaa näkemystä
riittävyydestä/riittoisuudesta,
täydellisyydestä,
kaiken sisäänrakentuneesta kauneudesta,
lupauksesta

tahtoo elvyttää rohkeuden,
kutsua esiin aitouden,
haavoittuvuuden,
kytkeä yhdeksi kaiken
keskustastaan irtautuneen,

käydä keskustelua kielellä jota kaikki voi ymmärtää,
kysymättä, otaksumatta, luulematta,
muistaa että jokainen
on aina tiennyt tarpeeksi
ja olla hiukan perillä