IRC-Galleria

Olipa kerran lihava varpunen. Jok asui pimeässä metsässä, kiven kolossa, suon vieressä. Varpusella ei ollut silmiä, joten hän asui aivan pimennossa, koska hän asui pimeässä metsässä sokeana. (OMG!)
Varpusen paras ystävä paviaani-Pertti oli erittäin lihaksikas ja voimakas paviaani, joka pelasti varpusen aina pulasta. Kerran kuitenkin Varpunen ja Pertti riitelivät pahasti, kuinka kolmas maailmansota saataisiin loppumaan.
Varpunen ehdotti, että tiputettaisiin öljybunkkereita Venäjään ja uhattaisiin räjäyttää bunkkerit jollei Venäjä suostuisi vetämään joukkojaan Suomesta. Pertti-paviaani taas ehdotti, että porattaisiin maapallon ytimeen reitti ja pudotettaisiin sinne pommi, jotta koko maapallo räjähtäisi. Varpunen piti Pertin eli Pertsan ehdotusta idioottina ja siitä syntyi hirveä sanaharkka. Lopuksi varpunen siittui niin, että lähti lentäen pois metsästä kohti kaupunkia.
Oli vuosi 2703 ja kaupunki oli muuttunut siitä, kun Varpunen oli viimeksi vieraillut siellä vuonna 1722 eKr.
Vaikka Varpunen oli sokea, hän tunsi kaupungin muuttuneen. Sen ilmapiiri oli täynnä...jotain outoa. Ihan kuin ilma olisi täynnä hyperaktiivista kaasua. Varpunen kuuli kummallista huminaa ja tunsi yhtäkkiä kauheeta kipua. Kuului jarrutuksen ääni...ja sen jälkeen hiljaisuus. joku oli törmännyt varpuseen. Kun Varpunen vihdoin virkosi hän tunsi pistävää kipua oikeassa rinnassaan. Hän myös tunsi jonkin limaisen pötkylän tökkivän häntä korvaan. Varpunen oletti, että limainen kapistus oli sormi. Varpunen nuuhki ilmaa ja haistoi ruudin katkun sekä jotain mitä hän ei ollut koskaan ennen haistanut. Joku ääni kysyi, miten Varpunen voi? Ääni oli kummallinen ja kumea . Varpunen avasi sokeat silmänsä , mutta ei nähnyt mitään. Limainen sormi hieroi varpusen rintaa. ''Päästä irti perhanan raiskari!'' Varpunen huusi. Limainen sormi poistui Varpusen rinnalta samoin kipu. Ääni sanoi ''Heti haukut raiskariksi vaikka yritin vain auttaa.'' Varpunen veikkasi olion olevan ystävällinen. ''Pahoitteluni. Olen vain hieman vainoharhainen, koska en näe mitään.'' Varpunen sanoi muukalaiselle. ''Ei se mitään ystäväiseni. Mutta minä voin auttaa sinua! Meidän maailmassamme sokeuteen on keksitty ajat sitten parannuskeino!'' Muukalainen sanoi ja hieroi jotain Varpusen silmiin ja yhtäkkiä Varpusen maailma kirkastui: Hän näki jälleen, kirkkaasti ja selvästi! Hän ei ollut nähnyt mitään sitten toisen maailmansodan, kun itse Hitler oli heittänyt hiekkaa hänen silmilleen. Varpunen oli yrittänyt tappaa Hitleriä mutta Hitler oli oluut varautunut yllätys hyökkäykseen hiekalla. ''Kiitti! Olen sinulle ikuisesti kiitollinen!'' Varpunen sanoi ja kääntyi katsomaan olentoa. ''Hui ssaatanA! Kuka sinä olet?'' Varpunen sanoi nähdessään lihavan, limaisen ja vihreän olennon. ''Olen Alien. Ihan normaali asia. Nimeni on Zimba-Kaisa-Muhamedinpoikampojan-Aazagymligdiba-Booakäärme-Mufasa-MiranolEdward-Kuisma-Neekerinpuolikas-ZigabagaIambaba.'' Varpunen oli ihmeissään ja kysyi ''Saanko sanoa sinua Simbaksi?'' ''Kaikin mokomin.'' Olio vastasi.
Kun Simba ja Varpunen olivat keskustelleet hetken aikaa, ja oli selvinnyt, että Simba oli ufo-joukkojen lääkintä mies ja hänellä oli 799 vuotias poika Mikitownzebrakaarlokustaakorkinnuppi, pari valjakko kuuli kaamean räjähdyksen, joka tuli nurkan takaa. Simba ja Varpunen juoksivat pihalle ja näkivät Paviaani-Pertin. Pertsalla oli kourassaan minikokoisia pommeja ja heitteli niitä ympäriinsä. Ufo-poliisit tulivat ja lävistivät hänet lonkeroillaan. Ilmassa kaikui varpusen tuskainen huuto. ''Ei minun pientä paviaania!'' Varpusen läskit lyllyivät kun juoksi ystävänsä luo. Paviaani kuiskasi varpuselle ''Vain nämä ufot voivat auttaa lopettamaan kolmannen maailman sodan. Ota heidät mukaansa ja valloita Saksa. Hitlerin nimeen AAMEN!'' Varpunen kysyi vielä ''Miksi pommittelit?'' ''Koska yritin tappaa itseni koska olimme riidoissa. Nyt emme ole joten kuolen..'' Ja paviaani kuoli.
Varpunen itki jonkin aikaa ja tunsi Simban limaisen ja läskin käden siipensä päällä. Varpunen ryhdistäytyi, pyyhki kyyneleensä Pertin häntään ja katsoi uhmakkaasti eteenpäin karjuen ''PERTSAN PUOLESTA JA APINAN RAIVOLLA!'' Varpunen lähti päättäväisesti hakemaan kypäränsä ja rynnäkkökiväärinsä, joita hän oli käyttänyt taistellessaan Hitleriä vastaan.
He lensivät avaruusaluksella Saksaan. Heidän mukanaan tuli 90000 Alienia ja koira. He päättelivät Hitlerin olevan 814 vuotias eli kyllin vanha teurastettavaksi. He etsivät häntä jokaisesta maanraosta mitä Saksasta löytyi. Lopulta he löysivät Hitlerin nukkumasta koirankopista. Varpunen suoristi kypäränsä ja valmisti kiväärinsä ja kohdisti. Kuului laukaus. Hitler nosti päänsä ja nauroi ''HÄHÄHÄÄ! Luulitteko tappavani minut helposti? Minulla on piilolinssi ja luoti kimposi siitä!'' Simba Alien meni Hitlerin luo ja potkaisi tätä haarojen väliin. ''AI JUMALAUUTA SINNE TARVI SATTUA!'' Hitler huusi. Hitlerin kasvot punertuivat raivosta ja hän painoi hätä-nappia joka sijaitsi koirankopin vasemmassa laidassa(koordinaatit 48* 93*). Hätä-nappi lähetti ilmoituksen kaikkiin Hitlerin valloittamiin vanhainkoteihin. Vanhainkodeissa mummot vetivät kalsarit kainaloihin ja ottivat esiin konekiväärinsä ja vaarit rapsuttelivat takapuoliaan, asettelivat tekohampaansa paremmin ja kaivoivat haulikot ja käsikranaatit petivaatteidensa joukosta.
Ja sitten alkoi Alieneitten ja vanhuksien sota 2703.
Sota kesti 1000 vuotta. Vanhukset eivät enää jaksaneet sotia vaan kuolivat pois. Jäljellä oli enää 89999 Alienia ja koira. Sekä Varpunen. He kaikki olivat piirittäneet Hitlerin. Jokainen Alien avasi housun nappinsa ja ottivat valtavat lerssit esiinsä. Jokainen löi vuorollaan lerssillään Hitleriä. Kun viimeinen löi Hitleriä ja Hitler rampoutui. Oli Varpusen vuoro. Varpunen läimäytti katkaravullaan Hitleriä niin, että tämä kuoli ja kolmas maailmansota loppui.


By: Mira-Miisa ja Miia 2009


Työturvallisuuden tunnilla käsiteltiin tälläistä.. Ainaki melkein.. jäihän sieltä se Miranol päähän :'''DDD

Varmasti kaikki nautti tästä tarinasta, joten uskolliset fanimme, älkää hätäilkö, meiltä saattaa tulla lisää mitä loistavimpia tarinoita!

Pikku Pöpö oli aina asunut maan alla. Hänen maailmansa koostui, mullasta, kivistä, juurista ja pimeydestä. Hän oli onnellinen, sillä eihän hän tiennyt paremmasta. Tyytyväisenä hän oli vuosikaudet vaellellut pitkin maanalaisia luolia, hän oli löytöretkeilijän luonne. Pöpön maailma muuttui sinä päivänä kun hän löysi tunnelin, joka johti vastoin kaikkia odotuksia, ylöspäin.
Pikku Pöpö katseli hämmästyneenä ylöspäin johtavaa tunnelia. Hän tunsi sydämensä hakkaavan luonnottoman lujaa pienessä rinnassaan. ”Mitähän tuolta ylhäältä löytyy?” Pöpö pohti mielessään, ”voi kuinka kiinnostaisi mennä tuota ihmettä tutkimaan, mutta mitä jos tuo onkin polku jonkun hirviön pesään, ja minusta tulee aamupalaa ja muussia ja pienet siipeni menevät rikki! …SIIVET!”. Koskaan ei pikku Pöpö ollut käyttänyt siipiään, mihinkäs hän niitä olisi tarvinnut tunneleissa, joissa harvoin mahtui edes pystyssä seisomaan. Mutta nyt.. nyt oli hän löytänyt siivilleen täydellisen käyttötarkoituksen. Enää ei Pöpö epäröinyt. Hirviöitä tai ei, hän pääsisi viimein käyttämään siipiään ja viemään tutkimusmatkansa aivan uudelle tasolle. Hän nappasi luolan seinää pitkin myllertävän madon ja lörpsäytti sen suuhunsa ”Eihän nyt tyhjällä vatsalla voi lähteä seikkailemaan” hän vakuutti itselleen.
Ylöspäin johtava tunneli oli pitkä, mutta jonkun ajan kuluttua tunnelin päästä alkoi kajastaa selittämätöntä ja sokaisevaa kirkkauta, jollaista Pöpö ei ollut koskaan nähnyt. Siitä huolimatta hän jatkoi rohkeasti eteenpäin, aina välillä istahtaen lepäämään tunnelin reunasta törröttävälle kivelle tai multapaakulle.
Viimein tuli pikku Pöpö tunnelin suulle. Valo oli niin kirkasta, että se sokaisi Pöpön hetkeksi aivan täysin, ja raukka joutui paniikkiin ja kirkui hädissään, sillä jos on kerran oppinut silmiään käyttämään, ei siitä taidosta tahdo luopua. Onneksi sokeus oli vain hetkellistä ja pian Pöpö pystyi taas käyttämään silmiään. Voi ihme, mitä hän nyt näkikään! Koko tämä ’toinen maailma’, joksi Pöpö sitä alkoi myöhemmin nimittää, oli täynnä värejä. Pikku Pöpö näki ensimmäistä kertaa sinisen taivaan, vihreän ruohon, joka oli melkein häntä itseään korkeampaa ja keltaiset perhoset jotka lensivät päämäärättömästi ympyrää hänen ympärillään.
Pöpö halusi nähdä enemmän tästä oudosta värimaailmasta ja niinpä hän nousi taas siivilleen, ettei korkea ruoho estäisi häntä näkemästä mitään, mikä tämän maan pinnalla oli. Kauas ei Pöpö kuitenkaan päässyt, sillä hän näki välähdyksen jostain puhtaanvalkoisesta ihan lähellä. Hän meni lähemmäs ja nähdessään mistä tuo valkoinen oli peräisin, unohti hän heiluttaa siipiään ja putosi kevyesti tömpsähtäen maahan. Tuskin Pöpö edes oli huomannut pudonneensa, sillä niin lumoutunut hän edelleen oli kohtaamastaan kauneudesta ettei saanut siitä silmiään irti ja unohti kaiken muun. Se, mitä Pöpö tuijotti oli kukka. Kaunis, pieni ja lyhyt vartinen kukka, jolla oli puhtaan valkoiset terälehdet, keltainen keskus ja raikkaan vihreät lehdet. Pikku Pöpön ja kukan kohtaaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä, ainakin Pöpön osalta.
Pienen ikuisuuden Pöpö tuijotti suurta, valkeaa kukkaa. Muutamia vesipisaroita tipahteli siellä täällä, auringonpaisteesta huolimatta, ja niiden vaikutuksesta muodostui pikku Pöpön ja suuren Kukan ympärille monivärinen sateenkaari. Pöpö oli entistä huumaantuneempi tästä kauneudesta ja tunsi, että tässä kohti sopisi hyvin halata tuota kukkaa. Mutta Pöpö ei kerennyt ottaa kuin muutaman askeleen kohti elämänsä rakkautta, kun heidän päälleen lankesi suuri varjo. Kauhistuneena Pöpö katsahti ylöspäin ja kerkesi nähdä vilauksen jostain suuresta, mustasta ja epätasaisesta ennen kuin se osui maahan, juuri pikku Pöpön ja suuren Kukan kohdalla, jättäen heistä jälkeensä vain kaksi pientä liiskaantunutta kasaa. Niin loppui Pöpön ja Kukan tarina, sillä Pöpö oli noussut maanpinnalle nurmikentällä jossa kylän pojat aina viikonloppuisin tapasivat pelata jalkapalloa.

jenni ja minna as known as the Uunot.<3

eräänä päivänä tytöt ähtivät mettään kissojen kera kans. huomennnaaaa oli kissojen haurajaiset. hourajai8set pikemminkiiin.tytöt menuövät puuhun kokska siellä näyttitosikivalta ja vmustalta. Linnut isuivbat salmikkina okalsssa... aurinko satoitaiavvaalla näkyi iso keppi. se varjosti pilvreä joka istui maassa.sen nimioli UPI<3 helvetin komeamies. jo hottis. mutta ei yhtä hottiskuin karavakorva eikun harava eikun karva ja tohvelimies yhteensä. saatanan kiimanenkoni. nyt menee uuno liian kovaaa. vaihdetaan puheenaihetta, illanvietto!
tänään tanssimme mutta se on vasta huomenna! masamato mönkii sinun makuupussiisi ´jos et ole

ihmisiksi. toki olen. okei, jatkuuu.
masamato möngertää mukanasi myös PPPP. hei sinä siellä moi! lauletaan karaokea.ei kun älä jumalauta kun mä sosialisoin sun kaa<3 et tykkää mun äänest? </3 khyl.

NONIIN, Jatkuu. Nelonen-jotain ihan muuta. EI NELOSTA PRKL, MAIKKARI SEN OLL APITÄÄ<3 !
moi kuka oot sanoi miäs ja upi vastasi että upi. hoi sinä! sanoi merimies että täh. eksä tiiä kuka mä luulen et mä oon???!!!!! sai joku muuki tosta sakot, krhm vaalisalaisuuus. now lets talk about loooooooooooooooooove. <3

The End.
..to be continued..

Siinä se taas seisoo edessäni. Lasittuneet silmät tuijottavat minua sotkuisten hiusten takaa. Kylmät kasvot,
kylmä sydän. Se olen minä, katson itseäni peilistä. Suljen silmäni, ja toivon, että kun avaan ne, en ole siinä... Avaan silmäni jälleen. Mutta nään edelleen peilistä kalvenneet kasvoni. Siirrän hiuksia sivuun silmiltä, ja etsin takin päälleni. Ulkona on kylmä. Tärisen lumihiutaleiden tipahdellessa taivaalta. Hengitän syvään, nostan takin kaulusta pystyyn ja jatkan matkaani. En tiedä minne olen menossa. Jos vain.. Pääsisin pois.. Pois kylmästä. Pois ikävästä. Pois tyhjyydestä ja yksinäisyydestä. Pysähdyn ja katson taivaalle. Lunta sataa edelleen, ja suljen silmäni. Huokaisen syvään ja kuiskaan hiljaa jotain epäselvää. Pian tunnen kuinka kylmä hiipii sisääni. Se pakottaa minut paikoilleni. Vain tuskan kyyneleet valuvat poskelleni, ja jäätyvät siihen. Sitten on hiljaista. En kuule tuulen huminaa, tai kännisten ihmisten huutoja kanta baareista. On pimeää ja kylmää... Sitten tunnen jotain. Tunnen kuinka jokin lämmin koskettaa minua. Värisen hänen nostaessa minut syliinsä. Hengitykseni on katkonaista ja raskasta.
Kaikki pimenee jälleen..
Kun vaivoin saan silmäni auki, näen edessäni jotain.. Se on hyvin kaunis ja suloinen näky. Huulilleni muodostuu ujo hymy, ja hän hymyilee takaisin ja nostaa minut istumaan. Kyyneleet valuvat jälleen kasvoilleni. Tyttö edessäni pyyhkii ne pois. 'Kaikki järjestyy, lupaan', hän kuiskaa ja halaa minua. Nukahdan taas hymy huulillani..
.. Ei.. se kaikki katoaa! Tunnen taas kylmän ympäröivän itseäni, tärisen taas. Haukon henkeni ja pääsen pitkän ponnistelun jälkeen seisomaan. 'Ei, ei! En halua!' saan sanat suustani kyynelten sumentaessaan taas silmäni. Lunta sataa entistä enemmän. En tiedä enää missä olen.. Harhailen lumisateessa monta pitkää tuntia. Sitten luovutan. 'Ei.. en selviä..' kuiskaan hyvin hiljaa, ja vajoan taas pimeyteen.. 'SUURI PISTOHAAVA KYLJESSÄ! MENETTÄNYT PALJON VERTA...' joku huutaa.. Kuulen sen vaimeasti.. Kun avaan silmäni, näen vain kirkasta valoa, ja.. Valkeutta.. Mitä tapahtui, missä olen? Kasvoilleni laitetaan jotain, ja nukahdan taas..
Herätessäni jälleen huomaan edessäni tummahiuksisen, nuoren naisen. Hän hymyilee ja kysyy vointiani. Yritän sanoa jotain, mutta tunnen vain polttavaa kipua kyljessäni. 'Mitä minulle on tapahtunut? Missä olen? Miksi?' kysymykset pyörivät päässäni. '.. Missä.. Olen.. ?' saan vaimeat sanat suustani. Hoitaja katsoo minua tummilla silmillään ja sanoo 'Ei hätää, olette vain sairaalassa. Menetitte paljon verta puukotuksessa..' Olen hämilläni. Mikä puukotus? Muistan tuskin viime yöstä mitään, ja kosketan kylkeäni varovasti. Irvistän kivusta ja suljen silmäni. Kuka minua on puukottanut? Miksi? Hoitaja tuo lääke purkin minulle. 'Ottakaa nämä, kipu helpottaa.' Katson hoitajan kaunista hymyä ja ojennan käteni ottaakseni lääkkeet vastaan. Saadessani lääkkeet heitän ne huoneen poikki, purskahdan itkuun ja yritän nousta istumaan, sairaalloisesta kivusta huolimatta. Hoitaja hätääntyy: 'EI! TEIDÄN TÄYTYY LEVÄTÄ! RAUHOITTUKAA!',hän yrittää rauhoitella. Vajoan takaisin makuu-asentoon. Vapisen ja hikoilen. 'Ei.. Näin ei voi käydä!' Karkaa huuto kalpeilta huuliltani. Rutistan sairaalasängyn lakanaa nyrkissäni. Suljen silmäni ja yritän pidätellä itkua, en pysty. Kyyneleet valuvat hallitsemattomasti pitkin likaisia kasvojani. Hoitaja istuu viereeni. 'Ottakaa lääkkeet, ne rauhoittavat ja vähentävät kipua.' Hän hymyilee ja ojentaa lääkkeet uudelleen. Ravistan päätäni. 'En halua. En tarvii mitää lääkkeit, enkä apuu!' Nousen istumaan irvistäen, ja revin letkut irti itsestäni. 'RAUHOITTUKAAPAS NYT.. EIHÄN TEHDÄ MITÄÄN HARKITSEMATONTA.' Hoitaja nousee hädissään seisomaan ja yrittää saada minua takaisin vuoteeseen. '..älä.. Irrota kädestäni, ole kiltti..' Kuiskaan hoitajan korvaan, riuhtaisen käteni irti ja lähden vapisten kävelemään. Ulos päästyäni jalkani pettävät ja putoan polvilleni maahan. Painan vasemman käteni kyljelle ja yritän olla huutamatta tuskasta. Suljen silmäni, ja päätän, että tähän en jää. En varmasti jää sairaalan parkkipaikalle! Nousen ylös, lähden kävelemään reippaasti eteenpäin. Tietämättä minne olen menossa. Jatkan kävelemistä edelleen, vaikka tunnen väsyväni jo. En ole syönyt moneen päivään. Jatkan edelleen matkaani. Vaikkakin hitaasti, silti varmasti. Kävelen yötä päivään, taukoamatta. En tiedä kauanko olin jatkanut matkaani, missä olin, tai mikä päivä oli, mutta silloin en enää kyennyt jatkamaan. Laiha, laihtunut ruumiini makaa nyt koskealla asfaltilla. Suljen silmät ja yritän haukkoa henkeä. '.. löydän sinut vielä.. Odota minua, tulen pian.. Ihan pian.. Odota..' kuiskaan lähes äänettömästi ja vapisen kivusta, ikävästä ja väsymyksestä. 'Lepään vain hetken..' päätän, ja huokaisen syvään. Avaan silmäni jonkun ajan kuluttua, ja nostan kasvoni kosteasta asfaltista. On hämärää. 'On varmaan yö..' Arvelen ja nousen seisomaan, hitaasti, mutta varmasti. Huohotan raskaasti ja nojaan rakennuksen seinään. Pyyhin kasvoiltani likaa, ja huomaan että kasvoissani on haava. Syvä, pitkä vuotava haava. Pyyhin verta kasvoiltani ja jatkan taas kävelemistä. Vaatteeni ovat aivan veriset, ja likaiset sekä märät. Oloni on hyvin epämukava, mutta en anna sen häiritä. Raahaudun vielä vähän matkaa eteenpäin, kun jalkani pettävät taas. Luulen loppuni koittaneen. '.. anteeksi.. en jaksa enää..' käheä ääneni sanoo hiljaisuuten. Ennen kuin suljen silmäni, huomaan hahmon edessäni, se huutaa hätääntyneenä ja hetken kuluttua kuulen ambulanssin tulevan paikalle. Siristän silmiäni, ja yritän pysyä tajuissani tietääkseni mitä minulle tapahtuu nyt.. Minut viedään jälleen jonnekkin valkoiseen paikkaan.. Ihmiset puhuvat hiljaa ja rauhoittavasti. Sitten silmäni pimenevät jälleen.. Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun minua puukotettiin. Haava kyljessäni on lähes parantunut. Makaan silmät suljettuna sairaalan vuoteella. Kuulen kuinka hoitaja ja lääkäri puhuvat minusta.. '.. mitään ei voida tehdä.. Hän on täysi sekopää..' Avaan silmäni ja nousen istumaan. 'MÄKÖ HULLU??!' Huudan ja siirrän verhon sänkyni edestä. Hoitaja säpsähtää ja yrittää rauhoitella minua. Lääkäri tulee luokseni, ja tunkee piikin käsivarteeni. Huomaan kun kaikki alkaa sumenemaan. Mitä se aine oli? Miksi? Olen edelleen hereillä, yritän pitää itseni valveilla vaikka väkisin. En kykene liikkumaan, tai puhumaan. Kuulen vaimeasti hoitajien puheen. 'Siirretään eristykseen.' Minut puetaan valkoiseen paitaan, ja käteni sidotaan selän taakse. 'Miksi, mitä tämä on?' ääni päässäni kysyy. Suuhuni tungetaan taas jotain lääkkeitä. Nielen ne ja kaadun.. Lattia on pehmeä. Nousen istumaan, mikä ei ole aivan helppoa kädet sidottuna. Ovi edessäni on suljettu. Raahaudun oven eteen ja otan tukea siitä noustessani seisomaan. 'MITÄ TÄÄ ON?! PÄÄSTÄKÄÄ MuT POIS!' kyyneleet sumentavat taas silmäni. Ravistan päätäni rajusti, en halua itkeä. En halua olla täällä, missä sitten olenkin. Potkin ovea polvellani ja huudan: 'HALUAN POIS!' potkin ovea aikani, kunnes jalkani alkaa vuotamaan verta. Raivoan ja huudan, valahdan polvilleni oven eteen. Kyyneleet saavat taas vallan. Huudan vielä pitkään. Itken itseni uneen, nukun pehmeällä lattialla. Herään oven kolahdukseen. 'Antakaa nämä hänelle.' kuuluu käsky, ja hoitaja tuo taas pillereitä eteeni. Kieltäydyn ottamasta niitä. 'Ei, en taho! En tarvii apua, tai pillereitä!' Kaadun selälleni kahden miehen saapuessa huoneeseen, he pitävät käsistäni ja jaloistani kiinni, ja hoitaja tunkee lääkkeet suuhuni. Nielen ne vasten tahtoani. Hoitajat, miehet ja lääkäri lähtevät jälleen. Makaan lattialla selälläni huohottaen. 'Miksi mul tehdään näi?' mietin, ja suljen silmäni. Mietin aikaa, kun harhailin lumisateessa.. Siitä on noin kolme viikkoa.. En ollut järjissäni, liekkö mitä olin vetänyt silloin.. Harhailin lumimyrskyssä kolme päivää. Painoni oli tippunut 28 kiloon. Nyt olen jo 7 kiloa painavampi.. Joku mies oli soittanut ambulanssin paikalle, kun olin menettänyt tajuni hänen kotipihansa edessä. Puukotus haava oli tulehtunut pahasti. Puukotuksesta tulikin mieleen, puukotin itse itseäni. Muistan hämärästi kuinka vedin puukon taskustani, ja löin sen kylkeeni. Huusin kivusta ja menetin tajuni.. Kun palasin tajuihini, otin puukon irti kyljestäni, nuolin veren pois siitä, ainoastaan vanha, kuivunut veri jäi puukkoon.. Heitin sen lumihankeen.
Yritän selvittää päätäni. 'Miks oon täällä? Mitä olen tehnyt? Olenko hullu?' Kysymykset seilasivat sekavina päässäni. Tiedän vain, että sekoilin lumimyrskyssä kolme päivää.. Ja että kapinoin lääkkeitä vastaan.. Ajatukseni katkaisee oven kolahdus. Kaksi lääkäriä, kaksi poliisia ja joku muu mies, astuu sisään. 'Nouskaa ylös' kuuluu käsky. Nousen kahden poliisin auttaessa minut ylös. He riisuvat pakkopaitani, ja laittavat minut käsirautoihin. 'Mitä? Mitä nyt?' Kysyn, mutta saan vastauksesi vain murahduksen. Minut talutetaan huoneeseen, jonka arvelen olevan jonkin sortin kuulustelu huone. Minut istutetaan tuoliin, ja poliisit ja lääkärit poistuvat huoneesta. Lyhyt hiuksinen mies istuu vastapäätä olevalle tuolille. Hän katselee minua hetken, ja hetken kuluttua raottaa suutaan, kuin sanoakseen jotain, mutta pysyy sittenkin vaiti. 'Miksi olen täällä?' Kysyn mieheltä. Hän katsoo minua rauhoittavasti tumman vihreine silmineen. 'Sitä koetamme selvittää.' Hän sanoo mysteerisesti. Sitten hän kyselee minulta satunnaisia asioita, lähinnä viime aikojen tapahtumista. Kerron hänelle kaiken, mitään vääristelemättä tai paljastamatta. Keskustelua kestää noin puoli tuntia. Sitten hän nousee, nyökkää arvokkaasti, ja kehottaa minua nousemaan. Nousen vähin äänin ja minut saatetaan takaisin pehmustettuun huoneeseen. Parin päivän sisällä minua kuulusteltiin useasti, eri miehet kyselivät eri asioita. 'Asia selvä' yksi miehistä sanoi, kun oli kuulustellut minua. 'Mikä on selvä?' kysyn hämmentyneenä. Mies katsoo taakseen, ja kaksi suurta miestä ottavat minua käsivarsista. 'Noniin, mennäänhän' Toinen sanoo matalalla äänellä. Kävelen mukisematta poliisien taluttaessa minut poliisiautoon. Hämmentyneenä katselen ympärilleni ja pysyn vaiti. Katselen maisemia poliisiauton takapenkiltä. 'Mihin minua viette?' Kysyn varovasti. Poliisit ovat hiljaa, vilkaisevat vain toisiinsa. Haukottelen ja katselen taas ulos ikkunasta. Jonkin ajan kulutta saavumme määränpäähän. Nousen autosta, ja minut talutetaan.. Selliin. 'Mitä? Mitä olen nyt tehnyt??' Kysyn hätääntyneenä. 'Sitä voit miettiä itse..' Eräs poliisi sanoo, lukitessaan sellini ovea. Tuijotan tyrmistyneenä poliisia suu ammollaan. Poliisi irvistää vahingoniloisena ja lähtee laiskasti lampsimaan tiehensä. Istahdan vankilan kovalle sängylle ja huokaisen raskaasi. Suljen silmäni ja yritän rauhoittaa itseäni. Tahtoisin vain huutaa.. 'Anna anteeksi.. en pysty.. löytämään sinua..' Kuiskaan hiljaa. Heittäydyn selälleni sängylle. Katson kattoon. Katossa näkyy elämän jälki; se on naarmuinen, halkeillut, maali lohkeillut ja kulunut.. Aivan kuten minä.. Katson arpisia käsiäni. Kämmenissäni on syvät arvet, ne muistuttavat ikävästä. Ikävissäni viilsin puukolla käteni auki.. Ranteet, ne muistuttavat odotuksesta. Odottaessani viilsin ranteeni auki. Käsivarret, ne muistuttavat kohtalosta.. Kohtaloni on.. Kuolla yksin.. Ikävään.. Suljen taas silmäni ja huokaisen. Vajoan uneen.. Syvään, rauhalliseen uneen..
Herään äkisti kovaan kolahdukseen. Hieron päätäni. 'Äh..' mumisen, ja nousen lattialta. Ravistan päätäni, ja istun takaisin sängylle. On hiljaista. Luulin että vankilassa olisi kunnon meteli, kun muut vangit riehuvat.. Mutta.. Täällä on hiljaista. Johtunee kai siitä, että olen eristettynä.. 'Miksi olen täällä?' mietin taas. Ehkä olen oikeasti hullu.. Tai.. Niin. Olen kai sitten hullu. Ajatukseni katkaistaan taas, jokin valkotakkinen nainen astuu selliin. 'Tässä olisi iltalääkkeenne. Ne rauhoittavat ja auttavat nukkumaan.' Katson masentuneesti purkkiin, jonka nainen ojentaa. Viskaan pillerit suuhuni, ja nielen ne. Ojennan purkin takaisin naiselle, ja menen makuulleni sängylle. Valkotakki hymyilee ja poistuu. Silmäni alkavat hetken kuluttua painumaan väkisin kiinni. Yritän pysyä valveilla, mutta se on lähes mahdotonta. 'Kylläpä se oli tujua tavaraa.. Mitä perkuletta se minulle syötti?' En enää pysy hereillä, nukahdan taas levolliseen uneen..

'EI! MITÄ SÄ NYT? MITÄ SÄ TEET? PISTÄ SE POIS! OOTKO SÄ TULLU HULLUKS?!'
'Ole iha rauhas vaa.. Ei mitään hätää kulta..'
'EI MITÄÄN HÄTÄÄ?! Laita se puukko pois!'
'Puukko? Miks ihmees? Ei se satuta ketään, vaan se, ketä sitä käyttää..'
'HULLUKO ooT?! Laita se pois!'
'Rakkaani, älä hätäile, tämä ei satu.. Paljoa..'
'Mitä pahaa oon sulle tehny?'
'Älä itke Kultapieni, tule tänne.'
'EN tule, pysy kaukana musta sen puukon kans!'
'Raaauhotu.. Ei hätää..'
Sitä se oli, kyyneliä ja veren vuodatusta. Verta. Hetkinen.. Niin.. Puukko.. Veri. Ne kuuluvat yhteen. Ja minä. Hän. Kyllä.. Tapoin hänet. Sidoin ristiin, vähänkuin Jeesus ristiinnaulittiin, mutta risti oli väärinpäin, ja uhri sidottuna.. Ja sen jälkeen viilsin käsiin ja jalkoihin syvät, pitkät haavat. Ah.. Se veren maku.. Ah.. Veri hänen huuliltaan. Epätoivon kyyneleet. Toiveet, että lopettaisin. 'Lopeta, lopeta ole niin kiltti!' hän itki. Mutta en lopettanut. Viilsin lisää haavoja jalkoihin. Siitä veri alkoi valumaan pisin ylösalaisin roikkuvaa ruumista. Nuolin veren Hänen kasvoiltaan. 'Olet niin kaunis..' muistan sanoneeni, ja sain vastauksesi vain itkua ja tuskaisia huutoja. Otin puukon käteeni. Katselin sen kaunista terää. Oh. Niin kaunis. Veri.. Kyllä se vaan on niin kaunista. Viilsin Hänen poskensa auki. Aina vain enemmän verta. Lattialle laittamani valkoinen lakana oli jo aivan punainen, ja märkä. Sivelin Hänen kasvojaan Hänen omalla verellään. Hän vaikersi hiljaa '..miksi teet näin? Mitä tein väärin rakastaessani sinua?' Suutelin häntä, ja katsoin silmiin. Silloin vaikenin, ja pudotin puukon lattialle. '..ei.. Mitä olen tehnyt?!' parkaisin ja katselin vain rakkaani kauniita silmiä. Mikään, ei mikään tässä maailmassa voisi olla kauniimpaa, kuin Hänen siniset silmänsä. Itkin hallitsemattomasti ja pyytelin anteeksi. Sitä jatkui pitkään. Loppujen lopuksi vain katselin kuolleita kasvoja, jäätynyttä katsetta. Silloin minäkin kuolin.

Kirkas valo paistaa silmiini. Herään. 'Mitä helv..' Nousen ylös. Olen aivan hiestä märkä. Katson ikkunaan, josta valo tulee. Aurinko paistaa kirkkaasti, vaikka on talvi.
Nousen ja kävelen pienelle vankilan ikkunalle. Puiden oksilla oli lunta, mutta sekin oli sulamassa. Aurinko paistoi lämpöisesti ja kirkkaasti. Kevät kai tulee. En tiedä.
En ole tietoinen päivästä, en edes tiedä, mikä vuosi nyt on..'Nyt tiedän miksi olen täällä..' kuiskaan ja katson ulos. 'Anna anteeksi..'


Jos nyt mietit, mitä minulle tapahtui, niin kerrompas sitten. Vankilan vartiat saattoivat kuulla hiljaisen huokauksen, ja kolahduksen. Pia he löysivät laihan ruumiini lattialta. Aivan. Kuolin. Kuolin muistoihin, muistoihin jota en edes aiemmin muistanut.


EDIT // NII JUU... Ite tekemä siis XDD Et murrrrrr. Son mun tekemää paskaa 8<