IRC-Galleria

"Herman Heilner ojensi hitaasti käsivartensa, tarttui Hansin olkapäähän ja veti hänet luokseen, kunnes heidän kasvonsa olivat aivan lähekkäin."

Minä: Hehe jos tää kirja ois suosittu nykyään ni tuhat fangirliä ois tässä ympärillä sillee 'NOW KISS!'... hehe...

"Sitten Hans ihmeissään ja sävähdyttävästi tunsi toverinsa huulten kosketuksen suullaan."

Minä: .......wait, wat

Huh huh mitä prosessia on taas ollu viime viikkoina.

Luin tosiaan ton Hermann Hessen Arosuden, ja se oli ihan mieletön kokemus. Jotenkin se osu synkronistisesti naulankantaan - en etukäteen tienny mitä se käsittelee, mutta sen perusteemat osu täysin yksiin sisäisen prosessini kanssa. Luin sen parissa yössä, jonka jälkeen koin yhen elämäni vavahduttavimmista deelikokemuksista.

Arosudessa oli paljon tosi hienoja puolia, mutta just nyt erityisesti peiliteema tuntui säväyttävältä, siis se, että peilaamme kaikki jatkuvasti toisiamme ja jokainen muissa havaittu piirre on olemassa myös itsessä. Ettei ole mitään yhtä, yhtenäistä minää vaan valtava määrä erilaisia persoonallisuuksia. Olin kirjan lukemisen keskellä käyny nettikeskustelua tyypin kanssa, joka käyttäytyy mielestäni jatkuvasti tosi ylimielisesti. Huomautin sille asiasta, ja se otti tosi pahasti itteensä koska mä en osannut perustella tunnettani sen ylimielisyydestä. Ärsytti aika huolella.

Mutta sitten tajusin että mua ärsytti se ensisijaisesti siks, että mussa itessäni on samoja ylimielisiä piirteitä. Ne nousee pintaan etenkin sillon kun havaitsen muissa ylimielisyyttä. Mainitsemani tyyppi otti varmaan itteensä myös siksi, että puhuin ite vittumaisella sävyllä koska mua vitutti se mitä sen käytöksen kautta näin itessäni.

Oon viime aikoina tunnustellu sitä ajatusta, että vaikka vika siihen mitä mulle on elämässäni tapahtunut, ei oo mussa, niin vastuu just nyt on ensisijaisesti mussa. Otan vastuuta tänään - turhaan jossittelen sitä mitä olis voinu olla jos oisin tehny toisenlaisia valintoja. Myös vastuu siitä, miten suhtaudun toisten käytökseen, ja miten käyttäydyn takaisinpäin, on mulla.


No, jonkinlainen kasautumispiste tälle kaikelle oli viime maanantaina. Kävin läpi älyttömän voimakkaan psykedeelitripin. Se oli ihan vitun rankkaa ja hajottavaa. Se oli pelottavaa, ahdistavaa ja musertavaa, mutta myös vapauttavaa, puhdistavaa, hillittömän hauskaa ja avartavaa. Loputtoman kaunista. Se takoi mun päähän äärimmäisen voimakkaasti sen, ettei kukaan oo ikinä todistanu mulle mitään, vaan mä oon ite päättäny uskoa kaiken mihin uskon. Muiden ajatukset on vaikuttanu, mutta viime kädessä oon aina ite perustellu itelleni miks ajattelen asioiden olevan niin tai näin. Aina kun havainnoin muita ja tunnen jotain muita kohtaan, peilaan siinä myös itteäni, peilaan sitä mitä mä tunnen sisälläni. Muut voi synnyttää sitä mutta tunteeni ovat omiani. Ihmiset voi vihjailla toisilleen juttuja, mutta todistus tapahtuu jokaisen itsen sisällä.

Tän seurauksena tajusin myös, että mä en luultavasti voi koskaan todistaa kellekään muulle mitään. Sen seurauksena tajusin myös, ettei mun tarvii todistaa kellekään muulle mitään. Tuntuu kuin 392582305kg taakka olisi haihtunut mun yltäni. Opin jo lapsena kelaamaan siihen malliin että pitäis todistella asioita muille. Olin koulussa friikki ja kiusattu, olin se outo tyyppi nurkassa joka oli kyllä hauska mutta jota kukaan ei ymmärtänyt. Kehitin siitä taidon näsäviisastella ja päteä, todistella, perustella. Että itsetunto kohoais. Siitä on paljon ilookin, mutta usein se on peittäny mun sisäistä epävarmuutta. Musta tuntuu että toi todisteluntarve on valtavan voimakkaana meidän kulttuurissa muutenkin - monet tuntuu olevan tosi paranoideja taistelussaan näkemystensä puolesta. Ateismin ja uskontojen konflikti on yks hyvä esimerkki.

Mun ei tarvii todistaa kellekään mitään. Vau. Tuntuu mahdottomalta kuvailla sitä kokemusta jonka kautta päädyin tähän. Sanat ei voi sitä kuvata, tää ei ollu ensisijaisesti sanallinen oivallus vaan intuitiivinen oivallus. Sanat tulee jälkeenpäin.

Mun intuitio on hillittömän vahva. Se on uskomaton voimavara. Oon vaan etäännyttäny siitä itteeni järkeistämällä asioita tosi paljon. Seki on välillä tosi avartavaa, mutta nyt tuntuu että haluun avautua intuitiolleni. Järki on toissijaista, se on tosi hyvä työkalu jota intuitio kyl osaa tarvittaessa kutsua.


Kirjotin matkani aikana "musta tuntuu et naiset tietää". Jännä. Monilla naisilla tuntuu olevan luontainen luottamus intuitioon, miehet tarvii paljon enemmän varmistusta luottaakseen. Ei varmaan päde kaikkiin, mut usein. Mutta tajusin, että jos mä voin havainnoida jotain tommosta, jos voin tuntea että naiset tietää jotain, niin sen tiedon on oltava myös mussa itessäni. Mun oma intuitiivinen puoleni, feminiininen puoleni - se ohjaa mua ja on aina ohjannutkin, en vaan oo osannu aina kuunnella sitä. Nyt myös mun järkipuoleni, sisäinen analyysini ja logiikkani, on alkanu osottaa tohon samaan suuntaan. Että luota, anna mennä. Päästä irti. Nyt oon päästäny irti valtavasta määrästä syyllisyyttä, seksuaalista syyllisyyttä siitä että oon ihminen jolla on haluja, älyllistä syyllisyyttä siitä että tunnen vaikken oo ymmärtäny mitä tunnen. Moikka, en jää kaipaamaan.

Intuition ääni sisälläni selkiytyy. Se tuntuu vievän siihen suuntaan johon oon aina halunnu kulkea. Se ei oo tähän mennessä ikinä pettäny mua, ainoa mikä on pettäny on se että oon kuurouttanu itteni sen äänelle koska oon pelänny vastuuta ja asioiden kohtaamista silmästä silmään.

Mun sisällä, kaikkien selitysten ja ominaisuuksien alla, on jotain puhdasta joka antaa mulle voimaa. Se on loputon voimanlähde joka innoittaa ja rohkaisee mua kulkemaan eteenpäin. Se saa mut janoamaan elämää ja kohtaamaan rohkeasti haasteita. Se tuntuu puhtaalta rakkaudelta. Se saa mut kysymään näitä eksistentiaalisia kysymyksiä, motivoi kasvamaan, tekemään taidetta ja ajattelemaan. Rakastumaan. Maailma tuntuu uskomattoman maagiselta.

Hmm, nii, jaa. Tosiaan antaudun just nyt rakastumaan häkellyttävän läpitunkevasti. Tuntuu niin hyvältä kun ei tarvii pidätellä eikä tukahduttaa. Oon ollu jotenki varpaillani tosi pitkään. Rakkauden kohde on toisessa maassa, ja musta tuntuu valtavan hyvältä kohdata samaan aikaan sekä yksinäisyyttä että rakastumista. Tuntuu hyvältä antautua ja jakaa. Toinen ihminen voi olla niin kirkas peili, parhaimmillaan ihmiset voivat kylvää toisiinsa niin paljon voimaa kasvuun että ei sitä voi ees tajuta. Palautesilmukoita ja perhosia. Kiitos kaunis räpyläjalka.


Ihmiset puhuu muuten usein muista ihmisistä: "ihmiset tekee usein sitä tai tätä, ihmiset ei tajuu tota", ja sit kans puhutaan aika usein passiivissa. Kun puhuu passiivissa niin voi tehokkaasti etäännyttää ittensä siitä mistä puhuu. Noi pari lausetta on hyvä esimerkki siitä.

Mä puhun muuten usein muista ihmisistä: "ihmiset tekee usein sitä tai tätä, ihmiset ei tajuu tota", ja sit kans puhun aika usein passiivissa. Kun puhun passiivissa niin voin tehokkaasti etäännyttää itteni siitä mistä puhun. Ehkä joku hahmottaa mitä tarkotan?

Päätin alkaa tunnustelemaan tota. Että ku alan selittämään jotain siitä, miten muiden ihmisten pitäis tehä sitä tai tätä tai puhun passiivimuodossa, ni kokeilenkin muuttaa puheeni minämuotoon ja katon mitä se tekee minäkuvalleni. On ollu todella kehittävää, ei tee mieli meuhkata niin paljon kun tajuan, että muita havainnoidessani havainnoin aika usein itteeni. Että se mitä muiden pitäis tehä, onki oikeestaan se mitä mun pitäis tehä.

Samaan syssyyn päätin myös leikkiä olla-verbin kanssa. Taitaa olla aika yleistä julistaa huomaamattaan sitä, miten asiat senjasen jutun suhteen ovat. Useimmiten me, eiku siis mä, en kuitenkaan oikeesti tiedä miten asiat ovat, etenkään ku kyse on muiden ihmisten asioista. Voin esittää jotain veikkailuja, arvella ja olettaa. Mutta tuntuu aika käytännölliseltä karsia tota turhaa on-sanan käyttöä sillon ku se ei oikeesti oo tarpeellista, koska se niin helposti herättää halun todistella suuntaan tai toiseen. Pehmeämpi, joustavampi ilmasutapa tuntuu jotenki paljon paremmalta. Ku en julista et joku on, ni toisen ei tarvii vastajulistaa et eihä oo.


No, prosessi jatkuu. Oon tässä muutaman päivän aikana skannaillu vanhoista päiväkirjoistani runoja, koska oon julkasemassa runokirjaa joskus lähiaikoina. Siinä sivussa oon sitten lukenu suuren osan siitä, mitä oon kirjottanu päiväkirjoihini viimesten neljän vuoden aikana. Se on ollu tosi avartavaa - oon saanu paljon perspektiiviä itteeni ja prosesseihini. Tajunnu miten paljon ajoittain luuppaan asioita. Niiden luuppien keskellä oon kertonu itelleni vastauksia siitä miten tahtoisin toimia mutta tekosyystä tai toisesta kuitenkin monesti toiminu toisella tavalla joskus pitkänkin aikaa. Jännä nähä kuinka intuitioni on antanu ohjeita paljon ennen ku oon saanu järkeiltyä sitä miten kannattaa olla. Mutta vähitellen alkaa myös tuntua siltä, että intuitio ja järki toimii yhessä. Järkeistävänä ihmisenä mun on vaan ollu pakko käydä tätä kaikkea analyysia läpi, varmistaa itelleni että intuition seuraaminen on järkevää. Ja se tuntuu olevan. Vihdoin voin antautua...

Kokemus on ensisijaista. Sydän aukeaa.
Voi pinkula millasella intensiteetillä nää asiat menee eteenpäin. Ohhoh.



Loppuun aika uskomaton synkronisiteetti: Ikään kuin se ei jo riittäis että satuin nappaamaan Arosuden ystävältä mietittyäni pari vuotta että sen voisi lukea, ja päädyin lukemaan sen just otolliseen aikaan. Eipä ei. Trippini aikana tuli jossain vaiheessa mieleen eräs belgialainen ystäväni, johon en ollut moneen kuukauteen pitänyt yhteyttä. No, ajattelin että voisin mailata sille mahdollisimman pian. Kuinka ollakaan, mennessäni tarkistamaan mailejani, totesin että kyseinen ystäväni oli just mailannu mulle. Eipä siinä vielä mitään - todellinen ällistys oli siinä, että hän mailinsa lopussa suositteli että lukisin Arosuden. Hänellä ei ollut mitään tietoa tämänhetkisestä prosessistani. Että joo. Kiva yhteensattuma ja sillee.

Tähän nyt sitten vielä lisänä se, että samana iltana avasin irc-gallerian ja bongasin satunnaisen tyypin profiilista tekstin, josta puhuttiin siitä kuinka peilaamme toisiamme, no, niin, joo...

Katoin toissapäivänä ihanien ystävien kanssa Hayao Miyazakin Laputa - Castle in the Sky -animaation. Itkin ja nauroin ja tunsin suunnattomasti. Miyazakin leffoissa hehkuu inhimillisyyden koko kirjo. On ihanaa että on ihmisiä jotka haluavat luoda taidetta jonka jokainen pienikin yksityiskohta kuiskailee haltioitumista, mystisyyttä ja elämäniloa.

Olen niin kiitollinen.


Lista blogiteksteistäni: Olentolupa&beid=32239243&action=showcomments#blogcomments