IRC-Galleria

Sodan satuttama nuori mies, katumuksen kuluttama aikamies, ruhtinas Ignatiew oli molempia. Kauan sitten sodan raakuudet saivat nuoren miehen tekemään väkivaltaa viattomalle. Tuo väkivallan teko oli häntä sen jälkeen kalvanut kuin puukko joka oli hänen poskeensa isketty. Ei ole ruhtinaalla suurempaa häpeää kuin satuttamansa viaton tyttö.

Katumuksensa johdattelemana hän matkusti kauas Nevkan rannoilta, jossa hänen äitinsä piti hovia, etsien tuota tyttöä. Mitä hän sanoisi kun jälleen hänet kohtaisi, sitä hän ei tiennyt. Eipä kai hän ole anteeksi antoa edes ansainnut.

Ruhtinas löysi takaisin kartanoon, josta oli tytön siepannut. Rakennus oli kaunis ja vielä kauniimpi oli sitä ympäröivä puutarha, mutta kaunein kaikista oli korissa lepäävä sinisilmäinen lapsi, jonka ruhtinas tunnisti omakseen. Liikutuksen vallassa hän repäisi kaulassaan olleen medaljongin ja laittoi sen lapsen kehtoon. Sitten hän lähti nopeaan, metsän varjossa ratsastaessaan hän kuuli tytön huudon, tuo haavoitetun eläimen epätoivoinen huuto kaikui hänen korvissaan hautaan saakka.




(Hovimäki edelleen innoittajana. Puhdasta fiktiota.)

Hautausmaalla oli hiljaista, lumi leijaili verkkaan alas suurina hiutaleina, kaikki kietoutui pehmeään lumivaippaan. Pehmeät askeleet rikkoivat paikoilleen jääneen hiljaisuuden. Ruustinna Katariina Asp oli kävelyllä, paossa miestään, rauhoittumassa. Ei rovasti Asp paha ollut, eikä väkivaltainen, vanhanaikainen vain. Ruustinna oli nuori, mutta oppinut tyttö, tai kaipa kolmen pojan äitiä voi jo naiseksi luonnehtia, nuoresta iästään huolimatta. Ruustinna oli kenties hieman naiivi, mutta omista ajatuksistaan hän piti kiinni miehensä mielipiteistä huolimatta ja siksi kenties hänen miehensä lausumat sanat, ”vaimo vaietkoon seurakunnassa,” olivat sivaltaneet syvään, jälleen kerran. Ei riidat olleet saaneet nuorta ruustinnaa myöskään vihaamaan miestään, päinvastoin hän oli syvästi kiintynyt mieheensä, tuohon vanhaan mörökölliin.

Hän pysähtyi erään haudan luo, tuon niin tutuksi tulleen haudan luo. Hänen surupukunsa mustat helmat aaltoilivat hänen ympärillään, kun hän huoaten polvistui hautakiven eteen. Ruustinna ojensi hansikoidun kätensä ja hellästi hän pyyhki kivelle kertyneen lumen pois. Lumen alta paljastui koristeellisesti kirjoitettu Asp jonka alla oli kolme nimeä, Elias ja Eric, syntyneet kuudes seitsemättä 1795, kuolleet kymmenes seitsemättä 1795. Alimmaisena oleva nimi tuotti nuorelle ruustinnalle suurinta tuskaa, Carl, syntynyt kolmas kahdeksatta 1794, kuollut ensimmäinen marraskuuta 1797.
”Voi poikiani” hän kuiskaa, eikä peittele kyyneleitään.

Pappilassa rovasti Asp puhisee kiukkuaan, jonka hänen nuori vaimonsa oli jälleen nostanut esiin. ”Vaimo, vaimo, aina esivaltaa herjaamassa.” mies mutisee tuijottaen ulos ikkunasta. Hän tietää minne hänen vaimonsa on mennyt. Hän on itse heidät kaikki hautaan siunannut. On vaikea hengittää.

Ajan kuluessa kiukku laantuu, illan pimetessä muuttuu huoleksi, vaimo lähti jo tunteja sitten, on jo lähes illallis-aika. Rovasti on jo menossa vaimoa hakemaan, kun hän kuulee oven aukeavan ja kääntyy katsomaan tulijaa.

”Anteeksi” on ainoa sana joka noilta kylmiltä huulilta muodostuu. Rovasti kaappaa vaimonsa syleilyyn, kaikki on anteeksi annettu.




(Hovimäki sarja innosti minua. Puhdasta fiktiota.)