IRC-Galleria

Sodan satuttama nuori mies, katumuksen kuluttama aikamies, ruhtinas Ignatiew oli molempia. Kauan sitten sodan raakuudet saivat nuoren miehen tekemään väkivaltaa viattomalle. Tuo väkivallan teko oli häntä sen jälkeen kalvanut kuin puukko joka oli hänen poskeensa isketty. Ei ole ruhtinaalla suurempaa häpeää kuin satuttamansa viaton tyttö.

Katumuksensa johdattelemana hän matkusti kauas Nevkan rannoilta, jossa hänen äitinsä piti hovia, etsien tuota tyttöä. Mitä hän sanoisi kun jälleen hänet kohtaisi, sitä hän ei tiennyt. Eipä kai hän ole anteeksi antoa edes ansainnut.

Ruhtinas löysi takaisin kartanoon, josta oli tytön siepannut. Rakennus oli kaunis ja vielä kauniimpi oli sitä ympäröivä puutarha, mutta kaunein kaikista oli korissa lepäävä sinisilmäinen lapsi, jonka ruhtinas tunnisti omakseen. Liikutuksen vallassa hän repäisi kaulassaan olleen medaljongin ja laittoi sen lapsen kehtoon. Sitten hän lähti nopeaan, metsän varjossa ratsastaessaan hän kuuli tytön huudon, tuo haavoitetun eläimen epätoivoinen huuto kaikui hänen korvissaan hautaan saakka.




(Hovimäki edelleen innoittajana. Puhdasta fiktiota.)