IRC-Galleria

Avasin silmäni ja juoksin mustaa käytävää jonka päässä oli ovi.
Avasin oven ja löysin itseni vanhasta kahvilasta.
Katsoin taulua jossa nainen seisoi metsässä,
jonka harmaat värit melkein hukuttivat naisen.
Nainen oli väsyneen näköinen,
mutta silti naisen kasvot viestivät enemmän kuin tuhat sanaa,nainen kääntyi katsomaan minua
ja avasi suunsa sanoakseen jotain..Mutta vaikeni ja käänsi päänsä taas pois
hän katsoi tyhjyyteen miettien mitä teki väärin elämässään,
mitä hän teki, että joutui tälläiseen tilanteeseen.
Taulu oli synkkä ja karu,
taulun keskellä oli yksinäinen ja melkein lehdetön puu joka itki yksinäisyyttänsä,
minun kävi sääliksi sitä hivuttauduin lähemmäs taulua ja
sen synkät värit levisivät ympärilleni, kuin joku olisi pyyhkinyt taustan ympäriltäni ja maalannut siihen uuden..
Näin taas itkevän puun menin lähemmäksi
ja halusin todella auttaa sitä..
Minäkin olen joskus ollut noin yksin..
Kävelin yhä lähemmäs ja lähemmäs pientä puuta ja silitin sen karkeaa runkoa,
nostin pääni ja katsoin sen latvaa,
latvassa näkyi pienen pieni vihreä verso
kuin merkkinä siitä ettei kaikkea olisikaan menetetty,
tunsin oudon tunteen sisälläni,
sisälläni kasvoi oma pieni ja vihreä versoni..
Yhtäkkiä maisemani vahtui taas.
Kuin joku olisi taas pyyhkinyt taustan uudelleen, mutta tilalle ei tullut uusia värejä.
Olin valkoisessa huoneessa.
Ja kauhukseni ymmärsin, että minä olin taulun harmaa ja vanha nainen, tuo nainen jonka sydän oli täynnä katkeruutta,vihaa ja surua.
Hetken kauhistellessani maisemani muuttui taas.
Ja siinä minä olin..Seisoin hänen ovellaan, hänen jota olin niin kauan kaivannutkin,
hänen jolle jäi niin paljon sanomatta ,
hänen jonka katsetta niin kovasti janosin ja ikävöin ,
hänen suloista hymyään ja hiuksien tuoksua..
Siinä se oli,tilaisuus kertoa hänelle mitä todella haluan, mitä todella ajattelen hänestä..

© <- copyrighttt! Tää on siis mun oma tämmöne joten älkää kopsatko minnekkää :)

harva pääsee oikeesti mun sydämmee,
sä oot yks niist harvoist jotka sinne pääsee
tai siis oikeestaan olit ennen
nyt vaa kävelen, kävelen ja kävelen

Sä herätit mus ennen helvetin vahvoi tunteit,
herätät vieläkin, en sitä kiistä, sillo ne olis vaa valheit
mut tunteet käänty väärinpäin aika radikaalistikin
itehän sä sitä oikeestikki, tai ainaki annat ymmärtää, halusitkin.

Epävarmuus saa pian ajatukseni sekasortoon, jolta ei lopulta välttyä voi.
Koetan etsiä itseäni pimeässä, mutten löydä ketään.
Pelkään koko ajan vain enemmän ja enemmän, en tunnista enää vääryyttä ja oikeutta.
Olenko vain liian sinisilmäinen nähdäkseni selkäni takana tapahtuvan pahan, vai enkö vain tahdo sitä nähdä?

Tämä ei voi jatkua näin, tarvitsen sinua olemaan vierelläin.
Ethän katoa koskaan, sillä maailmani tippuu ja särkyy, jos en kanssas olla saa.
Vain sinä saat minut jaksamaan tätä elämää, tee siis palvelus äläkä anna minun särkyä.

Kaipuu sekoittaa pääni, niin etten osaa tehdä enää mitään itse.
Olen kuin lapsi yksin pelkäämässä pimeässä huoneessa.
Jokainen ovi salvattuna, jokainen tie muurattuna kiinni, tähänkö jään?
Ei, en kestä enempää!

Tämä ei voi jatkua näin, tarvitsen sinua olemaan vierelläin.
Ethän katoa koskaan, sillä maailmani tippuu ja särkyy, jos en kanssas olla saa.
Vain sinä saat minut jaksamaan tätä elämää, tee siis palvelus äläkä anna minun särkyä.

Hänen hiuksensa häikäisisivät kirkkaimmankin enkelin silmiä, ja hänen kasvojensa synkkyys saisi kenet tahansa purskahtamaan itkuun. Hänellä on hyvä sydän eikä hän ole koskaan tarkoittanut tehdä kenellekään mitään pahaa. Hänen ajatuksensa harhailevat ja hänen katseessaan ei näy loistoa. Hän heilauttaa kauniit hiuksensa olan toiselle puolella ja katsahtaa elämänsä ihanimpaan ihmiseen, siihen johon hän voi luottaa ja painaa päänsä kun on aihetta. Tämä ihminen katsoo häneen suurin silmin, eikä osaa sanoa muuta kuin: ” Minä rakastan sinua, tiedäthän sen.”.
On talvi, hän säntää esiin lumivuoren takaa ja kaatuu iloisena maahan, ainakin hän näyttää iloiselta. Se, mitä hän tuntee sisällään on jotain ihan muuta. Surua, lohduttomuutta, menetyksen tunteita ja kaipausta. Kukaan ei kuule kuinka hän huutaa sisimmässään apua, apua joltain muulta kuin elämänsä ihanimmalta ihmiseltä. Tältä ihmiseltä hän on saanut paljon ja tulee saamaan jatkossakin, mutta tähän hänen apunsa ja voimansa eivät riittäisi! Sen tyttö on jo ymmärtänyt, vaikkei muuta ajattelekaan, kuin että miten tämä ihana ihminen häntä voisi auttaa.
Tyttö istuu tuolillaan ja katsoo peilistä itseään samalla kuin harjaa hiuksiaan, hiuksia on harjattu jo kauan, jo niin monta kertaa ja aina samaan tapaan. Samalla tavalla kuin isä aina harjasi niitä, silloin kun hän vielä välitti. Tytön poskilla on pisaroita, kyyneliä, jotka polttavat jokaista solua tytön sisällä. Tytön on hetkeksi jopa lopetettava hiuksiensa harjaaminen, koska häneen koskee, häneen koskee niin paljon! Kuka oli päättänyt ettei, juuri hänellä ollut oikeutta isään? Hänen silmänsä siristyivät ja kasvojen lihakset kiristyivät, hän olisi halunnut huutaa niin kovaa että koko maailma olisi kuullut sen tuskan joka hänen sisällään oli. Se tuska ei ole hellittänyt sen päivän jälkeen. Joka päivä se vain tiukentaa otettaan tyttöön ja joka päivä tyttö katkeroituu yhä enemmän ja enemmän. Vaikkei tyttö tiedä kenelle hänen tulisi vihainen olla, itselleen, isälleen vai Jumalalle? Vai oliko kaikki sittenkin hänen elämänsä ihanimman ihmisen syytä?
Keväällä hän menee terapiaan, jossa hän kertoo tunteistaan täysin tuntemattomalle henkilölle, se helpottaa. Ainakin vähän, niin ettei tytön tarvitse enää harjata hiuksiaan kymmentä kertaa päivässä ja käydä lainaamassa muumivideota kirjastosta, sitä muumivideota jossa on mörkö, vain muistaakseen kuinka pienenä sitä pelkäsi ja kuinka isä oli lohduttanut ja ottanut syliin. Torstaina, kello neljän aikaan, terapeutti saapuu hetken myöhässä. Tyttö istuu tuoliin katseessaan yhä tyhjyys ja kaipaus. Terapeutti aloittaa tunnin kysymällä: ”Mitä siis tapahtui sinä päivänä jonka jälkeen sinulla on ollut näitä tuskaisuuden tunteita?” Tyttö katsahtaa laukkuunsa, sitten ikkunaan ja taas laukkuunsa. Hän aloittaa lauseen, mutta päättää sen ennen kuin siitä olisi voinut saada mitään selvää. Hän pyytää saada vettä, terapeutti nousee sitä hakemaan, tyttö ottaa laukustaan harjan ja mustan, metallisen esineen. Hänen ajatuksensa ei enää harhaile, hänessä ei ole enää tunnetta tuskasta, eikä mistään muustakaan. Tyttö harjaa vielä hiuksensa, ja juuri kun terapeutti istuu tuoliinsa ja ojentaa pöydälle lasia kylmää vettä, tyttö ampuu itsensä sanomatta sanaakaan. Terapeutti ei olisi pystynyt tekemään mitään. Tytön elämän ihanin ihminen itkee hautajaisissa.