IRC-Galleria

Pieni tyttö, viiden vanha hypähtää isänsä syliin vaaleat kiharat hiukset heiluvan mukana. Tyttö antaa pusun isänsä poskelle, tietämättä sitä, että se olisi viimeinen pusu. Isä nostaa tytön ilmaan ja tyttö alkaa nauraa. Isä laskee tytön maahan ja rutistaa häntä kovaa. Hänet tultaisiin viemään tänä iltana. Hän tiesi sen. Ei hän voinut tytölle miitään sanoa, ja vaikka sanoisikin, ei tyttö mitään ymmärtäisi. Hän oli liian pieni ymmärtämään.
- Mä rakastan sua isi! tyttö huudahtaa ja pitää isänsä kädestä kiinni heidän kulkiessa tytön huoneeseen.
- Minäkin sinua. Enemmän kuin ketään muuta ikinä, isä sanoo tyttärelleen kyynelten polttaessa tämän silmäkulmia. Hän laskee tytön pieneen sänkyyn ja peittelee hänet vaaleanpunaisella täkillä. Isä istahtaa tytön sängyn reunalle ja silittää tytön hiuksia. Pakostakin kyyneleet tippuvat hiljalleen hänen poskilleen.
- Isi, miksi sinä itket? tyttö kysyy huolissaan ja katsoo isänsä viimeisiä hetkiä.
- Kulta, olen niin onnellinen.
- Niin isi mäkin, tyttö sanoo iloisesti hymyillen, mutta väsyneesti. Hän haukottelee.
- Alahan kulta nyt nukkumaan. Hyvää yötä rakas, isä sanoo ja antaa hellän pusun tytön otsalle.
Tyttö vilkuttaa isälle. Isä poistuu hiljaa huoneesta. Isä kävelee keittiöön ja näkee keittiön ikkunasta ulko-ovella olevan jonkun. Hän tietää aikansa tulleen. Miksi hän oli ollut niin tyhmä, ennen tyttöään? Huumeet ja viina, oli tullut velanmaksun aika. Ei hänellä ollut rahaa, ainoa mikä olisi pelastanut oman hengen, oisi ollut hänen tyttönsä. Mutta sitä hän ei sallisi ikinä, ei ikinä. Hän oli kirjoittanut tytölle kirjeen, jossa hän selitti kaiken. Hän siirtyy ovella ja avaa sen hitaasti.
- Oletko valmis? möreä mies ääni kysyy.
- Saanko vielä käydä kerran katsomasa tytärtäni? Sitten olen.
- Nopeasti sitten, mies ähkäisi.
Rauhattomasti isäntä kävelee tytön huoneen ovelle, raottaa sitä hiukan. Siellä hänen oma pikkutyttönsä makaa rauhallisesti unessa. Viimeisen kerran hän näkisi tyttönsä. Hän kuiskaa ilmaan: Minä rakastan sinua ja poistuu huoneesta. Mies ohjaa tytön isän olohuoneen sohvalle.
- Tapan sinut tänne. Tyttösi saa kokea myös jotain, mies sanoo ilkeästi ja nauraa perään kylmästi.
Ennen kun hän kerkeää sanomaan vastaväitettä hän on pois. Mies poistuu vähin äänin talosta. Talossa on hiljaista.
Tyttö herää aamulla, hän juoksee iloisena etsimään isäänsä. Isä ei ole omassa huoneessaan, eikä keittiössä. Sitten tyttö keksii, olohuone! Tyttö menee olohuoneeseen ja huomaa isänsä makaavaan paikoillaan sohvalla. Tyttö menee herättämään isäänsä.
- Isi! Isi, herää, tyttö huutaa.
- Isi rakaas! Herää nyt, tyttö huutaa nyt hiljempaa ja hakkaa hellästi isänsä elotonta ruumista. Tytön poskille valuu kyyneleet. Hän ei ymmärtänyt, oliko hänen isänsä kokonaan pois? Mitä tämä nyt oli? Tyttö lopetttaa hakkaamisen ja huudon. Hän on yksin.

-
oli pakko nostaa tää <:
saa antaa kommenttia ((=

http://sanottava.livejournal.com/1680.html
http://sanottava.livejournal.com/1511.html

Siinä se taas seisoo edessäni. Lasittuneet silmät tuijottavat minua sotkuisten hiusten takaa. Kylmät kasvot,
kylmä sydän. Se olen minä, katson itseäni peilistä. Suljen silmäni, ja toivon, että kun avaan ne, en ole siinä... Avaan silmäni jälleen. Mutta nään edelleen peilistä kalvenneet kasvoni. Siirrän hiuksia sivuun silmiltä, ja etsin takin päälleni. Ulkona on kylmä. Tärisen lumihiutaleiden tipahdellessa taivaalta. Hengitän syvään, nostan takin kaulusta pystyyn ja jatkan matkaani. En tiedä minne olen menossa. Jos vain.. Pääsisin pois.. Pois kylmästä. Pois ikävästä. Pois tyhjyydestä ja yksinäisyydestä. Pysähdyn ja katson taivaalle. Lunta sataa edelleen, ja suljen silmäni. Huokaisen syvään ja kuiskaan hiljaa jotain epäselvää. Pian tunnen kuinka kylmä hiipii sisääni. Se pakottaa minut paikoilleni. Vain tuskan kyyneleet valuvat poskelleni, ja jäätyvät siihen. Sitten on hiljaista. En kuule tuulen huminaa, tai kännisten ihmisten huutoja kanta baareista. On pimeää ja kylmää... Sitten tunnen jotain. Tunnen kuinka jokin lämmin koskettaa minua. Värisen hänen nostaessa minut syliinsä. Hengitykseni on katkonaista ja raskasta.
Kaikki pimenee jälleen..
Kun vaivoin saan silmäni auki, näen edessäni jotain.. Se on hyvin kaunis ja suloinen näky. Huulilleni muodostuu ujo hymy, ja hän hymyilee takaisin ja nostaa minut istumaan. Kyyneleet valuvat jälleen kasvoilleni. Tyttö edessäni pyyhkii ne pois. 'Kaikki järjestyy, lupaan', hän kuiskaa ja halaa minua. Nukahdan taas hymy huulillani..
.. Ei.. se kaikki katoaa! Tunnen taas kylmän ympäröivän itseäni, tärisen taas. Haukon henkeni ja pääsen pitkän ponnistelun jälkeen seisomaan. 'Ei, ei! En halua!' saan sanat suustani kyynelten sumentaessaan taas silmäni. Lunta sataa entistä enemmän. En tiedä enää missä olen.. Harhailen lumisateessa monta pitkää tuntia. Sitten luovutan. 'Ei.. en selviä..' kuiskaan hyvin hiljaa, ja vajoan taas pimeyteen.. 'SUURI PISTOHAAVA KYLJESSÄ! MENETTÄNYT PALJON VERTA...' joku huutaa.. Kuulen sen vaimeasti.. Kun avaan silmäni, näen vain kirkasta valoa, ja.. Valkeutta.. Mitä tapahtui, missä olen? Kasvoilleni laitetaan jotain, ja nukahdan taas..
Herätessäni jälleen huomaan edessäni tummahiuksisen, nuoren naisen. Hän hymyilee ja kysyy vointiani. Yritän sanoa jotain, mutta tunnen vain polttavaa kipua kyljessäni. 'Mitä minulle on tapahtunut? Missä olen? Miksi?' kysymykset pyörivät päässäni. '.. Missä.. Olen.. ?' saan vaimeat sanat suustani. Hoitaja katsoo minua tummilla silmillään ja sanoo 'Ei hätää, olette vain sairaalassa. Menetitte paljon verta puukotuksessa..' Olen hämilläni. Mikä puukotus? Muistan tuskin viime yöstä mitään, ja kosketan kylkeäni varovasti. Irvistän kivusta ja suljen silmäni. Kuka minua on puukottanut? Miksi? Hoitaja tuo lääke purkin minulle. 'Ottakaa nämä, kipu helpottaa.' Katson hoitajan kaunista hymyä ja ojennan käteni ottaakseni lääkkeet vastaan. Saadessani lääkkeet heitän ne huoneen poikki, purskahdan itkuun ja yritän nousta istumaan, sairaalloisesta kivusta huolimatta. Hoitaja hätääntyy: 'EI! TEIDÄN TÄYTYY LEVÄTÄ! RAUHOITTUKAA!',hän yrittää rauhoitella. Vajoan takaisin makuu-asentoon. Vapisen ja hikoilen. 'Ei.. Näin ei voi käydä!' Karkaa huuto kalpeilta huuliltani. Rutistan sairaalasängyn lakanaa nyrkissäni. Suljen silmäni ja yritän pidätellä itkua, en pysty. Kyyneleet valuvat hallitsemattomasti pitkin likaisia kasvojani. Hoitaja istuu viereeni. 'Ottakaa lääkkeet, ne rauhoittavat ja vähentävät kipua.' Hän hymyilee ja ojentaa lääkkeet uudelleen. Ravistan päätäni. 'En halua. En tarvii mitää lääkkeit, enkä apuu!' Nousen istumaan irvistäen, ja revin letkut irti itsestäni. 'RAUHOITTUKAAPAS NYT.. EIHÄN TEHDÄ MITÄÄN HARKITSEMATONTA.' Hoitaja nousee hädissään seisomaan ja yrittää saada minua takaisin vuoteeseen. '..älä.. Irrota kädestäni, ole kiltti..' Kuiskaan hoitajan korvaan, riuhtaisen käteni irti ja lähden vapisten kävelemään. Ulos päästyäni jalkani pettävät ja putoan polvilleni maahan. Painan vasemman käteni kyljelle ja yritän olla huutamatta tuskasta. Suljen silmäni, ja päätän, että tähän en jää. En varmasti jää sairaalan parkkipaikalle! Nousen ylös, lähden kävelemään reippaasti eteenpäin. Tietämättä minne olen menossa. Jatkan kävelemistä edelleen, vaikka tunnen väsyväni jo. En ole syönyt moneen päivään. Jatkan edelleen matkaani. Vaikkakin hitaasti, silti varmasti. Kävelen yötä päivään, taukoamatta. En tiedä kauanko olin jatkanut matkaani, missä olin, tai mikä päivä oli, mutta silloin en enää kyennyt jatkamaan. Laiha, laihtunut ruumiini makaa nyt koskealla asfaltilla. Suljen silmät ja yritän haukkoa henkeä. '.. löydän sinut vielä.. Odota minua, tulen pian.. Ihan pian.. Odota..' kuiskaan lähes äänettömästi ja vapisen kivusta, ikävästä ja väsymyksestä. 'Lepään vain hetken..' päätän, ja huokaisen syvään. Avaan silmäni jonkun ajan kuluttua, ja nostan kasvoni kosteasta asfaltista. On hämärää. 'On varmaan yö..' Arvelen ja nousen seisomaan, hitaasti, mutta varmasti. Huohotan raskaasti ja nojaan rakennuksen seinään. Pyyhin kasvoiltani likaa, ja huomaan että kasvoissani on haava. Syvä, pitkä vuotava haava. Pyyhin verta kasvoiltani ja jatkan taas kävelemistä. Vaatteeni ovat aivan veriset, ja likaiset sekä märät. Oloni on hyvin epämukava, mutta en anna sen häiritä. Raahaudun vielä vähän matkaa eteenpäin, kun jalkani pettävät taas. Luulen loppuni koittaneen. '.. anteeksi.. en jaksa enää..' käheä ääneni sanoo hiljaisuuten. Ennen kuin suljen silmäni, huomaan hahmon edessäni, se huutaa hätääntyneenä ja hetken kuluttua kuulen ambulanssin tulevan paikalle. Siristän silmiäni, ja yritän pysyä tajuissani tietääkseni mitä minulle tapahtuu nyt.. Minut viedään jälleen jonnekkin valkoiseen paikkaan.. Ihmiset puhuvat hiljaa ja rauhoittavasti. Sitten silmäni pimenevät jälleen.. Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun minua puukotettiin. Haava kyljessäni on lähes parantunut. Makaan silmät suljettuna sairaalan vuoteella. Kuulen kuinka hoitaja ja lääkäri puhuvat minusta.. '.. mitään ei voida tehdä.. Hän on täysi sekopää..' Avaan silmäni ja nousen istumaan. 'MÄKÖ HULLU??!' Huudan ja siirrän verhon sänkyni edestä. Hoitaja säpsähtää ja yrittää rauhoitella minua. Lääkäri tulee luokseni, ja tunkee piikin käsivarteeni. Huomaan kun kaikki alkaa sumenemaan. Mitä se aine oli? Miksi? Olen edelleen hereillä, yritän pitää itseni valveilla vaikka väkisin. En kykene liikkumaan, tai puhumaan. Kuulen vaimeasti hoitajien puheen. 'Siirretään eristykseen.' Minut puetaan valkoiseen paitaan, ja käteni sidotaan selän taakse. 'Miksi, mitä tämä on?' ääni päässäni kysyy. Suuhuni tungetaan taas jotain lääkkeitä. Nielen ne ja kaadun.. Lattia on pehmeä. Nousen istumaan, mikä ei ole aivan helppoa kädet sidottuna. Ovi edessäni on suljettu. Raahaudun oven eteen ja otan tukea siitä noustessani seisomaan. 'MITÄ TÄÄ ON?! PÄÄSTÄKÄÄ MuT POIS!' kyyneleet sumentavat taas silmäni. Ravistan päätäni rajusti, en halua itkeä. En halua olla täällä, missä sitten olenkin. Potkin ovea polvellani ja huudan: 'HALUAN POIS!' potkin ovea aikani, kunnes jalkani alkaa vuotamaan verta. Raivoan ja huudan, valahdan polvilleni oven eteen. Kyyneleet saavat taas vallan. Huudan vielä pitkään. Itken itseni uneen, nukun pehmeällä lattialla. Herään oven kolahdukseen. 'Antakaa nämä hänelle.' kuuluu käsky, ja hoitaja tuo taas pillereitä eteeni. Kieltäydyn ottamasta niitä. 'Ei, en taho! En tarvii apua, tai pillereitä!' Kaadun selälleni kahden miehen saapuessa huoneeseen, he pitävät käsistäni ja jaloistani kiinni, ja hoitaja tunkee lääkkeet suuhuni. Nielen ne vasten tahtoani. Hoitajat, miehet ja lääkäri lähtevät jälleen. Makaan lattialla selälläni huohottaen. 'Miksi mul tehdään näi?' mietin, ja suljen silmäni. Mietin aikaa, kun harhailin lumisateessa.. Siitä on noin kolme viikkoa.. En ollut järjissäni, liekkö mitä olin vetänyt silloin.. Harhailin lumimyrskyssä kolme päivää. Painoni oli tippunut 28 kiloon. Nyt olen jo 7 kiloa painavampi.. Joku mies oli soittanut ambulanssin paikalle, kun olin menettänyt tajuni hänen kotipihansa edessä. Puukotus haava oli tulehtunut pahasti. Puukotuksesta tulikin mieleen, puukotin itse itseäni. Muistan hämärästi kuinka vedin puukon taskustani, ja löin sen kylkeeni. Huusin kivusta ja menetin tajuni.. Kun palasin tajuihini, otin puukon irti kyljestäni, nuolin veren pois siitä, ainoastaan vanha, kuivunut veri jäi puukkoon.. Heitin sen lumihankeen.
Yritän selvittää päätäni. 'Miks oon täällä? Mitä olen tehnyt? Olenko hullu?' Kysymykset seilasivat sekavina päässäni. Tiedän vain, että sekoilin lumimyrskyssä kolme päivää.. Ja että kapinoin lääkkeitä vastaan.. Ajatukseni katkaisee oven kolahdus. Kaksi lääkäriä, kaksi poliisia ja joku muu mies, astuu sisään. 'Nouskaa ylös' kuuluu käsky. Nousen kahden poliisin auttaessa minut ylös. He riisuvat pakkopaitani, ja laittavat minut käsirautoihin. 'Mitä? Mitä nyt?' Kysyn, mutta saan vastauksesi vain murahduksen. Minut talutetaan huoneeseen, jonka arvelen olevan jonkin sortin kuulustelu huone. Minut istutetaan tuoliin, ja poliisit ja lääkärit poistuvat huoneesta. Lyhyt hiuksinen mies istuu vastapäätä olevalle tuolille. Hän katselee minua hetken, ja hetken kuluttua raottaa suutaan, kuin sanoakseen jotain, mutta pysyy sittenkin vaiti. 'Miksi olen täällä?' Kysyn mieheltä. Hän katsoo minua rauhoittavasti tumman vihreine silmineen. 'Sitä koetamme selvittää.' Hän sanoo mysteerisesti. Sitten hän kyselee minulta satunnaisia asioita, lähinnä viime aikojen tapahtumista. Kerron hänelle kaiken, mitään vääristelemättä tai paljastamatta. Keskustelua kestää noin puoli tuntia. Sitten hän nousee, nyökkää arvokkaasti, ja kehottaa minua nousemaan. Nousen vähin äänin ja minut saatetaan takaisin pehmustettuun huoneeseen. Parin päivän sisällä minua kuulusteltiin useasti, eri miehet kyselivät eri asioita. 'Asia selvä' yksi miehistä sanoi, kun oli kuulustellut minua. 'Mikä on selvä?' kysyn hämmentyneenä. Mies katsoo taakseen, ja kaksi suurta miestä ottavat minua käsivarsista. 'Noniin, mennäänhän' Toinen sanoo matalalla äänellä. Kävelen mukisematta poliisien taluttaessa minut poliisiautoon. Hämmentyneenä katselen ympärilleni ja pysyn vaiti. Katselen maisemia poliisiauton takapenkiltä. 'Mihin minua viette?' Kysyn varovasti. Poliisit ovat hiljaa, vilkaisevat vain toisiinsa. Haukottelen ja katselen taas ulos ikkunasta. Jonkin ajan kulutta saavumme määränpäähän. Nousen autosta, ja minut talutetaan.. Selliin. 'Mitä? Mitä olen nyt tehnyt??' Kysyn hätääntyneenä. 'Sitä voit miettiä itse..' Eräs poliisi sanoo, lukitessaan sellini ovea. Tuijotan tyrmistyneenä poliisia suu ammollaan. Poliisi irvistää vahingoniloisena ja lähtee laiskasti lampsimaan tiehensä. Istahdan vankilan kovalle sängylle ja huokaisen raskaasi. Suljen silmäni ja yritän rauhoittaa itseäni. Tahtoisin vain huutaa.. 'Anna anteeksi.. en pysty.. löytämään sinua..' Kuiskaan hiljaa. Heittäydyn selälleni sängylle. Katson kattoon. Katossa näkyy elämän jälki; se on naarmuinen, halkeillut, maali lohkeillut ja kulunut.. Aivan kuten minä.. Katson arpisia käsiäni. Kämmenissäni on syvät arvet, ne muistuttavat ikävästä. Ikävissäni viilsin puukolla käteni auki.. Ranteet, ne muistuttavat odotuksesta. Odottaessani viilsin ranteeni auki. Käsivarret, ne muistuttavat kohtalosta.. Kohtaloni on.. Kuolla yksin.. Ikävään.. Suljen taas silmäni ja huokaisen. Vajoan uneen.. Syvään, rauhalliseen uneen..
Herään äkisti kovaan kolahdukseen. Hieron päätäni. 'Äh..' mumisen, ja nousen lattialta. Ravistan päätäni, ja istun takaisin sängylle. On hiljaista. Luulin että vankilassa olisi kunnon meteli, kun muut vangit riehuvat.. Mutta.. Täällä on hiljaista. Johtunee kai siitä, että olen eristettynä.. 'Miksi olen täällä?' mietin taas. Ehkä olen oikeasti hullu.. Tai.. Niin. Olen kai sitten hullu. Ajatukseni katkaistaan taas, jokin valkotakkinen nainen astuu selliin. 'Tässä olisi iltalääkkeenne. Ne rauhoittavat ja auttavat nukkumaan.' Katson masentuneesti purkkiin, jonka nainen ojentaa. Viskaan pillerit suuhuni, ja nielen ne. Ojennan purkin takaisin naiselle, ja menen makuulleni sängylle. Valkotakki hymyilee ja poistuu. Silmäni alkavat hetken kuluttua painumaan väkisin kiinni. Yritän pysyä valveilla, mutta se on lähes mahdotonta. 'Kylläpä se oli tujua tavaraa.. Mitä perkuletta se minulle syötti?' En enää pysy hereillä, nukahdan taas levolliseen uneen..

'EI! MITÄ SÄ NYT? MITÄ SÄ TEET? PISTÄ SE POIS! OOTKO SÄ TULLU HULLUKS?!'
'Ole iha rauhas vaa.. Ei mitään hätää kulta..'
'EI MITÄÄN HÄTÄÄ?! Laita se puukko pois!'
'Puukko? Miks ihmees? Ei se satuta ketään, vaan se, ketä sitä käyttää..'
'HULLUKO ooT?! Laita se pois!'
'Rakkaani, älä hätäile, tämä ei satu.. Paljoa..'
'Mitä pahaa oon sulle tehny?'
'Älä itke Kultapieni, tule tänne.'
'EN tule, pysy kaukana musta sen puukon kans!'
'Raaauhotu.. Ei hätää..'
Sitä se oli, kyyneliä ja veren vuodatusta. Verta. Hetkinen.. Niin.. Puukko.. Veri. Ne kuuluvat yhteen. Ja minä. Hän. Kyllä.. Tapoin hänet. Sidoin ristiin, vähänkuin Jeesus ristiinnaulittiin, mutta risti oli väärinpäin, ja uhri sidottuna.. Ja sen jälkeen viilsin käsiin ja jalkoihin syvät, pitkät haavat. Ah.. Se veren maku.. Ah.. Veri hänen huuliltaan. Epätoivon kyyneleet. Toiveet, että lopettaisin. 'Lopeta, lopeta ole niin kiltti!' hän itki. Mutta en lopettanut. Viilsin lisää haavoja jalkoihin. Siitä veri alkoi valumaan pisin ylösalaisin roikkuvaa ruumista. Nuolin veren Hänen kasvoiltaan. 'Olet niin kaunis..' muistan sanoneeni, ja sain vastauksesi vain itkua ja tuskaisia huutoja. Otin puukon käteeni. Katselin sen kaunista terää. Oh. Niin kaunis. Veri.. Kyllä se vaan on niin kaunista. Viilsin Hänen poskensa auki. Aina vain enemmän verta. Lattialle laittamani valkoinen lakana oli jo aivan punainen, ja märkä. Sivelin Hänen kasvojaan Hänen omalla verellään. Hän vaikersi hiljaa '..miksi teet näin? Mitä tein väärin rakastaessani sinua?' Suutelin häntä, ja katsoin silmiin. Silloin vaikenin, ja pudotin puukon lattialle. '..ei.. Mitä olen tehnyt?!' parkaisin ja katselin vain rakkaani kauniita silmiä. Mikään, ei mikään tässä maailmassa voisi olla kauniimpaa, kuin Hänen siniset silmänsä. Itkin hallitsemattomasti ja pyytelin anteeksi. Sitä jatkui pitkään. Loppujen lopuksi vain katselin kuolleita kasvoja, jäätynyttä katsetta. Silloin minäkin kuolin.

Kirkas valo paistaa silmiini. Herään. 'Mitä helv..' Nousen ylös. Olen aivan hiestä märkä. Katson ikkunaan, josta valo tulee. Aurinko paistaa kirkkaasti, vaikka on talvi.
Nousen ja kävelen pienelle vankilan ikkunalle. Puiden oksilla oli lunta, mutta sekin oli sulamassa. Aurinko paistoi lämpöisesti ja kirkkaasti. Kevät kai tulee. En tiedä.
En ole tietoinen päivästä, en edes tiedä, mikä vuosi nyt on..'Nyt tiedän miksi olen täällä..' kuiskaan ja katson ulos. 'Anna anteeksi..'


Jos nyt mietit, mitä minulle tapahtui, niin kerrompas sitten. Vankilan vartiat saattoivat kuulla hiljaisen huokauksen, ja kolahduksen. Pia he löysivät laihan ruumiini lattialta. Aivan. Kuolin. Kuolin muistoihin, muistoihin jota en edes aiemmin muistanut.


EDIT // NII JUU... Ite tekemä siis XDD Et murrrrrr. Son mun tekemää paskaa 8<

Olen taas pitkästä aikaa alkanut kirjoittaa kirjaa. Osahan tästä tietääkin jo kun hehkutin silloin aikaisemmin, että olen aloittanut myös kirjoittamisen kurssin samassa paikassa jossa käyn filosofian kursseilla.
Luulin jo olevani inspiraatiokriisissä kun taas tänään "puhkesi suoni" ja tekstiä alkoi suorastaan ryöpytä paperille. Kurssilaiset sanovat, että tästä tulee bestseller =) Itse en olisi siitä niinkään varma, enkä edes kirjoita sillä mielellä että julkaistaanko tämä vai ei. Kirjoitan nyt vain sen takia, että saan purkaa itseäni. Ja ne tapahtumat on kirjoitettava ylös, sillä joku ihminen voi niistä ehkä joskus jotain oppiakin... Myös Monaa saattaa aikuisena kiinnostaa nuo tekstit.
Kirjoitan Egyptistä ja Monan syntymästä. Se oli tähän mennessä ehkä kaikkein opettavaisinta aikaa elämässäni.

Halloweenikin tuli ja meni =) ja oikein kivasti menikin =) Kiitos Pekalle ja Jennille, aivan ihanat kekkerit järjestitte ja oli todella kivaa käydä vähän "tuulettumassa". Heh, siitä onkin jo aikaa kun viimeksi olen Nummelassa bilettänyt!

Okei jaan tänkin nyt sitten maailman kanssa. Eli oon ruvennu kirjottamaan ja päätin laittaa tänne tarinoideni linkit. Tajuatte ajan kuluessa tarinoiden ytimen. Ehkä. Jos ootte fiksuja :)

http://forums.aniki.fi/viewtopic.php?f=46&t=8822
http://forums.aniki.fi/viewtopic.php?f=46&t=8817'

tossa linkit. Toivottavasti tykkäätte :)

- Kaikki on kiinni siitä miten sä liikutat sun lanteita.

- Se miten sä saavut paikalle saa mut tuntemaan vastenmielisyyttä. Ja se miten sä puhut mulle saa mun oksennusrefleksin toimimaan, vihdoinkin.

Kukaan ei ole koskaan merkinnyt minulle niin paljon. Kukaan ei ole koskaan koskettanut minua niin hellästi eikä niin kovasti. Kukaan ei ole koskaan satuttanut minua niin paljon eikä kukaan ole koskaan pyytänyt minulta anteeksi niin nöyränä. Kukaan mu ei ole koskaan vuodattanut kyyneleitä minun vuokseni. Eikä kukaan ole nauranut kanssani yhtä aidosti. Se olit sinä, joka sait minut elämään.

Avasin silmäni ja juoksin mustaa käytävää jonka päässä oli ovi.
Avasin oven ja löysin itseni vanhasta kahvilasta.
Katsoin taulua jossa nainen seisoi metsässä,
jonka harmaat värit melkein hukuttivat naisen.
Nainen oli väsyneen näköinen,
mutta silti naisen kasvot viestivät enemmän kuin tuhat sanaa,nainen kääntyi katsomaan minua
ja avasi suunsa sanoakseen jotain..Mutta vaikeni ja käänsi päänsä taas pois
hän katsoi tyhjyyteen miettien mitä teki väärin elämässään,
mitä hän teki, että joutui tälläiseen tilanteeseen.
Taulu oli synkkä ja karu,
taulun keskellä oli yksinäinen ja melkein lehdetön puu joka itki yksinäisyyttänsä,
minun kävi sääliksi sitä hivuttauduin lähemmäs taulua ja
sen synkät värit levisivät ympärilleni, kuin joku olisi pyyhkinyt taustan ympäriltäni ja maalannut siihen uuden..
Näin taas itkevän puun menin lähemmäksi
ja halusin todella auttaa sitä..
Minäkin olen joskus ollut noin yksin..
Kävelin yhä lähemmäs ja lähemmäs pientä puuta ja silitin sen karkeaa runkoa,
nostin pääni ja katsoin sen latvaa,
latvassa näkyi pienen pieni vihreä verso
kuin merkkinä siitä ettei kaikkea olisikaan menetetty,
tunsin oudon tunteen sisälläni,
sisälläni kasvoi oma pieni ja vihreä versoni..
Yhtäkkiä maisemani vahtui taas.
Kuin joku olisi taas pyyhkinyt taustan uudelleen, mutta tilalle ei tullut uusia värejä.
Olin valkoisessa huoneessa.
Ja kauhukseni ymmärsin, että minä olin taulun harmaa ja vanha nainen, tuo nainen jonka sydän oli täynnä katkeruutta,vihaa ja surua.
Hetken kauhistellessani maisemani muuttui taas.
Ja siinä minä olin..Seisoin hänen ovellaan, hänen jota olin niin kauan kaivannutkin,
hänen jolle jäi niin paljon sanomatta ,
hänen jonka katsetta niin kovasti janosin ja ikävöin ,
hänen suloista hymyään ja hiuksien tuoksua..
Siinä se oli,tilaisuus kertoa hänelle mitä todella haluan, mitä todella ajattelen hänestä..

© <- copyrighttt! Tää on siis mun oma tämmöne joten älkää kopsatko minnekkää :)

harva pääsee oikeesti mun sydämmee,
sä oot yks niist harvoist jotka sinne pääsee
tai siis oikeestaan olit ennen
nyt vaa kävelen, kävelen ja kävelen

Sä herätit mus ennen helvetin vahvoi tunteit,
herätät vieläkin, en sitä kiistä, sillo ne olis vaa valheit
mut tunteet käänty väärinpäin aika radikaalistikin
itehän sä sitä oikeestikki, tai ainaki annat ymmärtää, halusitkin.

Epävarmuus saa pian ajatukseni sekasortoon, jolta ei lopulta välttyä voi.
Koetan etsiä itseäni pimeässä, mutten löydä ketään.
Pelkään koko ajan vain enemmän ja enemmän, en tunnista enää vääryyttä ja oikeutta.
Olenko vain liian sinisilmäinen nähdäkseni selkäni takana tapahtuvan pahan, vai enkö vain tahdo sitä nähdä?

Tämä ei voi jatkua näin, tarvitsen sinua olemaan vierelläin.
Ethän katoa koskaan, sillä maailmani tippuu ja särkyy, jos en kanssas olla saa.
Vain sinä saat minut jaksamaan tätä elämää, tee siis palvelus äläkä anna minun särkyä.

Kaipuu sekoittaa pääni, niin etten osaa tehdä enää mitään itse.
Olen kuin lapsi yksin pelkäämässä pimeässä huoneessa.
Jokainen ovi salvattuna, jokainen tie muurattuna kiinni, tähänkö jään?
Ei, en kestä enempää!

Tämä ei voi jatkua näin, tarvitsen sinua olemaan vierelläin.
Ethän katoa koskaan, sillä maailmani tippuu ja särkyy, jos en kanssas olla saa.
Vain sinä saat minut jaksamaan tätä elämää, tee siis palvelus äläkä anna minun särkyä.