IRC-Galleria

KANNETTAVA + AKKU

XP WINDOWS
KAMERA
MEDIA CENTER
WINDOWA MEDIA PLAYER

TIETOKONE TOIMI ERITTÄIN HYVIN MUTTA SILLE ON TOSI PIENI VIKA TIETOKONESTA EI KUULU ÄÄNTÄ EN OSAA KORJA ENKÄ TIETÄ MITEN KORJATA TAI TARVIKO SITÄ KORJAA KUN EN OSAA KÄYTTÄ KONETTA HYVIN MUTTA MUUTEN TETOKONE TOIMI TOSI HYVIIN JA TIETOKONE PITÄ OLLA LATAUKSESSA KOKO AJAN MUUTEN SE AKKU LOPPU SAMAN TIEN ON NÄITÄ VIKOJA TIETOKONESSA EI OLE NARMU JA NÄYTÖ ON EHJÄ EIKÄ MUUTA JOS HALUU TIETOSTELLA PAREMMIN SOITTAKA 0466813378 TIETOKONE TÄLLÄSENÄ MITÄ SE ON EIKÄ SILLE OLE TAKUA TIETOKONE ON KAKSI JA PUOLI VUOTTA VANHA.
TAI VOIT LAITA E-MAIL MALLIKANSIO@HOTMAIL.COM


ostaisitko tolta :D:D:D

Ficcu, jonka minun piti kirjoittaa jo 2 vuotta sitten XD
tässä se on vihdoin alotettuna, eli ei todellakaan valmis. Kunhan saan jonku joskus betaamaan sen niin voisin vaikka pistää lafiin.
Paritus: Giru/Shun
Bändi: Vidoll
Kirjoittanut: minä. En omista Vidollia tai ketään muutakaan, mutta tarina on minun (ja sen huomaa).
LoL111




Sinä päivänä satoi…

eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin tuijottaa ikkunaa, joka oli märkä valuvista sadepisaroista. Ennen olisin toivonut aurinkoista säätä, mutta nyt olin onnellinen siitä, että satoi. Sateesta oli tullut tavallaan tärkeä, sillä sen aiheuttama harmaus ja hämärä kuvastivat sitä miten minun sydämeni oli särjetty.

Ovikello oli soinut kerran, tai ehkä kaksi aiemmin päivällä, mutta minulla ei ollut aikomustakaan nousta sängystä avaamaan ovea, jonka takaa en kuitenkaan löytäisi kaipaukseni kohdetta. Siellä oli ollut joko vuokran-antajani tai naapurin mummo. Kumpaakaan en halunnut kohdata. En vielä. Oli totta etten ollut maksanut vuokraa kahteen kuukauteen eikä ollut väliä, vaikka minut raahattaisiin ulos.

Tuntisin itseni tyhjäksi ja mitättömäksi joka tapauksessa.
Oli myös totta, ettei naapurini ollut nähnyt minua viikkoihin. En poistunut hiljaisesta asunnostani edes käydäkseni kaupassa. Minä makaisin sängyssäni joko niin kauan että kuolisin särkyneeseen sydämeeni tai minut ajettaisiin ulos ja kuolisin siellä.

Sitten sade lakkasi ja minä kuulin selvästi kuinka seinään takana soi tango ja talon juorupiirin kalkatus. Juorutkoon vain, kohta he saisivat kauhistella kahta kauheammin kun minä kuihtuisin pois. Mutta kuten aina, kohtalolla (tai millä lie) oli toisen laiset suunnitelmat minun varalleni. Kukapa olisi uskonut, että sinä sateisena päivänä minä aloin toipua, vaikka ajatukseni olivat synkempiä kuin yö.

Auringon laskiessa nousin kankeana ylös vuoteesta, jossa olin päättänyt kuolla. Kävelin hatarin askelin vessaan, tuijotin siellä itseäni peilistä tovin enkä tunnistanut itseäni. Kasvoni näyttivät vierailta, ne olivat riutuneet ja harmaat. Silmäni tuijottivat punaisina ja oudolla tavalla tyhjinä peilissä näkyvää miestä.
Kuka tuo on, kysyin peililtä, mutta se ei vastannut.

Minulla alkoi todella tehdä pahaa ja minun oli pakko laskeutua polvilleni lattialle. Yskäisin muutaman kerran kädelleni ja säikähdin hieman kun sylkeni mukana oli verta.

...en taida ihan oikeestikkaan ryypätä tänään. Ilta jatkuu vahvalla kahvilla, ananasmurskalla ja Musikaalihotellilla. Tästä tulee pitkä yö.

No ainaki toivon et saan ekan onnistuneen raakaversion musikaalihotellista valmiiks....näin yöllä ku o parhaat ajatukset (:

Minulla on tässä jo viikon päivät ollut asioiden luomisfiilis. Eilen tuntien itseni erittäin mitääntekemättömäksi, tartuin koneeseesni ja avasin WordPadin. Kokeilin uutta kirjoittamistekniikkaa. Laiton iPodista musiikkina soimaan soundtrackejä (ainut joka silloin sattui olemaan käytetävissäni, oli Alice in Wonderlandin soundtrack ihan btw) ja fiilispohjalta aloin kirjoittamaan tarinaa. Ajattelin, että mitään rajoitteita ei tarvitse olla, esimerkiksi teksin tunnelman ei tarvitse olla sama, jos olleesta tilanteesta versookin jotain aivan uutta. Loin mielessäni aina tarinaa hieman enemmän eteenpäin, kuin kohtaa, jota olin parhaillani kirjoittamassa, ja jostain kummasta pomppasi hyviäkin ideoita mieleeni.

En ole koskaan aiemmin kirjoittanut perinteikästä fantasiaa, mutta viikonlopun alun jälkeen, kun kävin katsomassa Prince of Persian ja katsoin Emilialla Narnia: Prinssi Kaspianin, sellainen oli fiilis. Kirjoitettua tekstiä tuli luotua nelisen liuskaa, eikä luku ole vielä ainakaan kohdannut päätöstään.

Jos jollakin on kiinnostusta lukea ihan hyvää perinteistä fantasiaa, niin kysäise minulta, lähetän sitten ensimmäisen luvun sähköpostiisi liitetiedostona.

Pahoittelen jo etukäteen, että tarinani eivät useinkaan jatku. Kaiken pahan alku tälle on cosplay, joka vie kaiken luovuuteni ja aikani kirjoittaa mitään hyvää. Eilen sattui olemaan hyvä päivä kirjoittamisessa. Jos jostain syystä alakuloni takia en pystyisikään vähään aikaan jatkamaan cosplayta, lupaan olla ahkera kirjoittaja ja kirjoittaa kokonaisen kirjan. Ehkä jopa tästä pätkästä, joka kohtaa kyllä muokkausta vielä kovalla kädellä.

Olin täyttänyt muutama päivä sitten seitsemän ja oli ensimmäinen koulupäivä. Luokkahuoneen ikkunasta tulvi auringonpaiste ja sisältä kuului lasten iloinen mekastus. Opettaja ei ollut vielä tullut paikalle. Katsoin ympärilleni ja huomasin kuinka toiset lapset pyöriskelivät pulpeteissaan, kun taas toiset istuivat hiljaa mietiskellen. Istuin uteliaana odotellen mitä tuleman pitää. Tunnelma oli hauska ja odottavainen.

Sitten kuulimme tomerat askeleet käytävästä, kops kops kops. Opettaja saapui sinisessä mekossaan luokkaan ja pyysi oppilaita seisomaan. Niinhän me teimme ja vilkuilimme toisiamme.

- Hei minä olen Maarit, istukaa, opettaja hihkaisi.

Niin me istuimme ja jatkoimme iloista juttelua. Nostin jalat pulpetin päälle ja otin rennon asennon. Tämäkös sai opettajan pahalle päälle.

- Jalat pois pulpetilta, Maarit huusi vihaisena
- Jos minä olisin johtaja, johtaisin muita niin kuin he haluaisivat tulevan johdetuiksi, enkä niin kuin minä itse haluaisin, vastasin tomerasti.

En ymmärtänyt mitä pahaa oli jalkojen pitämisessä pulpetin päällä, kun se oli mielestäni hauska ja rento asento. Myöskään pulpetti ei likaantunut kun minulla ei ollut kenkiä jalassa.

Opettaja naurahti ja käski tomerasti uudelleen. En vieläkään ymmärtänyt miksi pitäisi, eikä hän koskaan selittänyt syytä. Näin oli hänelle joskus kauan sitten opettanut joku muu opettaja, joka oli oppinut sen joltain muulta, joka oli oppinut sen joltain muulta... että on väärin olla rennosti kun istuu pulpetissa. Kaikki opettajat olivat oppineet tämän kyseenalaistamatta toimintatapaa koska pitivät vanhempaa viisaampana ja suurempana auktoriteettina, olihan kunnioitusta ja tottelevaisuutta opetettu jo pienestä pitäen.

Elämä kulki menojaan. Ala-aste siirtyi ylä-asteeksi ja aloin kiinnostumaan palomiehen hommista. Maarit joka oli nyt luokanvalvojani oli sitä kovasti vastaan ja hänen mielestään tuhlaisin vain lahojani.

- Sinun kannattaisi mennä opiskelemaan yliopistoon ja hankkia kunnon paperit, hän sanoi.

Kävimme asiasta useita kiistelyjä, mutta pidin pääni. Päätin elää omaa elämääni ja toteuttaa omia unelmiani, enkä elää Maaritin toiveiden mukaan.

Pääsinkin lopulta palomieheksi ja vuodet vierivät. Olin jo 25-vuotias kun yhtenä kesäisenä päivänä saimme hälytyksen hiekkatielle, joka sijaitsi puiston vieressä. Ajoimme paikalle. Näin onnettomuuspaikalla kaksi autoa, toinen oli kyljellään ojassa ja toinen paloi katollaan. Juoksin punaisen katollaan olevan auton luo ja aloin vetämään vielä sisällä olevaa naista pois päin autosta. Sain hänet vedettyä tien sivuun ja tarkistin pulssin. Sydän oli lakannut lyömästä ja hengitys ei kulkenut. Rupesin antamaan tekohengitystä. Minuutit vierivät ja lopulta tekohengitys auttoi, hän alkoi hengittää. Siinä samassa huomasin, että pelastamani nainen oli Maarit, tuo samainen opettaja jonka kanssa olin tapellut paljon kouluaikana. Maaritin suu kääntyi suureen hymyyn ja hän kiitti minua hiljaisella äänellä. Samassa suuri taakka putosi niskoiltani ja tajusin, että olin ihan turhaan kantanut syyllisyyttä siitä, että tein mitä itse halusin. Jos en olisi mennyt palomieheksi Maarit ei olisi enää elossa.

Tapahtumasta on kulunut muutama kuukausi ja vieläkin muistelen niitä aikoja kun olin nuori. Ymmärrän nykyään vieläkin paremmin mitä on olla itsenäinen ja toteuttaa omia unelmiaan. Ihminen ei vaan voi elää toisten elämää, vaan pitää elää omaa elämäänsä.

Toivon hartaasti, että ympärillä oleva maailma vielä muuttuu. Vielä on tehtävä työtä. Näen, että tulevaisuudessa saamme johtajia jotka johtavat ihmisiä auttaen ja opastaen, eikä määräten ja lakeja säätäen. Se vaatii kuitenkin kaltaisiani nuoria.

Elä omaa elämääsi. Tavoita unelmasi. Johda opastaen.

- Wespa

Vaellan aavikolla, vailla päämäärää.

Kenties kadotettu paratiisi? Liian tylsää. Sitä paitsi eihän täältä löydy kuin vanhan rahan teollisuuden rippeitä. Teräsromua. Arpia maassa.

Seitsenpäinen Saatana tanssi eilen yöllä taas sateessa ladon katolla. Nauroi ja huusi ivaten: "Onko sulla pokkaa!?"

...sytytti kellarin palamaan, perkele! Vituttaa.

Onneksi sade kuitenkin tekee työnsä, hitaasti mutta varmasti. Mutta sateelle ei kuitenkaan näy loppua, eikä minulla ole sateenvarjoa... Sataa, sataa...

(Anna sateen pyyhkiä kyyneleesi pois, anna kivun viedä tuska ja pelko mennessään... Revi kahleesi rikki, näytä minulle haavasi ja anna minun tuntea mitä sinä tunnet, edes pienen hetken verran. "Elonmatkan keston verran...")

Ehkä sittenkin etsisin sen kadotetun paratiisin!

Pelkkiä lukittuja ovia. Pelkkiä umpeen laudattuja ikkunoita. Huoneita täynnä pimeyttä. Portieeri kysyi porraskäytävässä että mitä sä täältä etit... kadotitko sydämen tänne vai ootko muuten vaan... no, mielipuoli. Sanoin sille että vittu mä asun täällä! Asun totta tosiaan... rappukäytävät täynnä paskaa, naapureina pelkkiä murhaajia ja raiskaajia. Käärmeitä.

Hissi oli rikki. No menin portaita. Pelkkiä lukittuja ovia. Pelkkiä umpeen laudattuja ikkunoita. Huoneita täynnä pimeyttä. Eikä pidä unohtaa paskaa portaissa! Näillä main on kiinteistöjen hinta silti huipussaan, eli pidä kiinni kynsin ja hampain siitä mitä saat.

Mutta ehkäpä... joku ymmärtää?

Ruosteisen öljynporaustornin juurella katson ylös aurinkoon, se sokaisee. Katselen kuinka hento kukkanen puskee läpi maan. On kuuma. Niin kuuma... enää ei sada. Hetken ajan, kun katson aurinkoon, on helppo uskoa, että Jumala rakastaa. Usko ihmiseen taas kohoaa. Kunnes ydinlaskeuman lämmin tuulahdus pyyhkii sen mennessään. Jäljelle jää vain autiomaa ja teräsromu. Arvet maaassa.


Ei löytynyt kadotettu paratiisi... pelkkiä rikki revittyjä sieluja, kuin merilevää... ei, kuin rautakuonaa rannalla.





Ensi kerralla otan kartan.

Mmm...Nuo pienet rasvapisarat. Ne tihkuvat. Pihvi saa silmät ja salaatti elää. Mitä tapahtuu? Kurkkua kuristaa. Elävää ei saa syödä. MITÄMINÄ TEEN? Aah ihana Big Macini se elää, mitä minä olen tehnyt saadakseni tämän kohtelun? Katson toisiin pöytiin, myös siellä ne elävät. Syöjillä on yhtä kauhistuneet katseet kuin minullakin. Ne liikkuvat toisiaan kohti. Mitä ne juonivat? Nyt, nyt ne hyppivät pöydiltä kuin sopulit kallioilta. Ne tekevät ruuhkan ovelle ja loikkivat ulos. Hämeenkatu pysähtyy, vain yksi auto liikkuu, majoneesia roiskahtaa ja hyökkäys alkaa. Niille kasvaa jalat. EI! Ne ovat kolmimetrisiä. Mitä ne aikovat? APUA! Hukumme majoneesiin


Saara äikäntunnit. Sain lisätehtäväks kirjottaa BigMacScifi raapaleen. Tos se on

dikidikidikidi BAF dikidikidi PAFPAFPAF DIKIDIKDI tök

PUNAINEN TAIVAS

"Katso, taivas palaa." Rauhallinen, matala ääni julistaa ja kalpea, pitkäsorminen kämmen repäisee aukon tummanpunaiseen, värehtivään horisonttiin kuin omistaisi pitkät, terävät raatelukynnet. Koko taivas todellakin näyttää liekehtivän.

Tummanpunainen horisontti valahtaa keltaiseksi elämän yläpuolella. Valkeat pilvet olivat muuttuneet tummanharmaiksi ja karanneet lieskoilta.

Tähdet ovat sammuneet, ja on vain äärettömiin jatkuvaa keltapunaista pyörrettä. Pian romahtava taivas heijastuu siniharmaista silmistä. Hopeiset hiukset taistelevat taivaan värien kanssa. Riepotteleva myrskytuuli repii vaatteita, riistäen niitä riekaleiksi.

Sormet kietoutuvat toisiinsa, pitävät kiinni kuin viimeistä päivää, saattaa todellakin olla viimeisiä hetkiä tehdä niin.

Mustaa sadetta tyhjältä taivaalta. Vain mausta ymmärtää sen olevan öljyä. Siltikin se haisee bensalta. Musta, tiheä aine sotkee kalpean ihon, hopeiset hiukset, saa katsojan sulkemään siniharmaat silmänsä.

Toisen ihmisen hengitys iholla tuntuu kuumalta, kuumemmalta kuin ilma, kuumemmalta kuin kärventävä tuuli. Kyllä, toisen hengitys saa ihon lähes kuplimaan ja kääriytymään pois lihan päältä.

Toisen hiljainen kuiskaus vihloo korvissa, saa tärykalvot puhkeamaan ja maan katoamaan jalkojen alta. Pölyinen, musta maa tuntuu jääkylmältä.

Toisen katse on jossain ulottumattomissa, raskaiden silmäluomien takana. Ripset sulautuvat yhteen, tekevät katseen kohtaamisen mahdottomaksi. Suu on kuiva, huulet halkeilevat eikä puhe kantaudu toisen ulottuville. Vahvat, rohkaisevat sanat.

Pitkät sormet tuntuvat maatuvan routaiseen maahan, käsivarretkin tuntuvat liian raskailta. Hiukset levittäytyvät ohuina vanoina kehystämään kasvoja.

Punainen taivas raivoaa, musta sade alkaa hukuttaa maata. Laihat kehot vierekkäin mustassa, kuolleessa maassa. Kaikki puhdas värjääntyy mustaksi, likaiseksi. Kaikki kaunis kuolee, kuihtuu kokoon. Yhä vain hahmot makaavat aloillaan, toisiinsa, riutuneisiin vartaloihin, kietoutuneina.

Vain punaista, silmänkantamattomiin. Punainen, agression väri. Silti... Olo on rauhallinen. Terävä sade jatkaa piiskaamistaan, hukuttaa raskauteensa. Kuin iho repeilisi, luut murskaantuisivat sen kaiken painosta. Kuin ihmisten synnit ja pahuus sataisivat takaisin maahan. Punaiset, kuumat, puhdistavat lieskat ovat kaukana, kaukana... Musta, kitkerä neste hukuttaa kaiken, tunkeutuu keuhkoihin, polttavana.

Taivas muuttuu tummemmaksi, hipoo mustuuden rajoja. On pimeää. Hiljaista. Myrskytuuli on laantunut, mutta pieni tuulenvire lyö pieniä väreitä mustan meren pintaan. Myrskyn jälkeen on rauhallista. Viimeisetkin elonmerkit ovat kadonneet, katkerat, kalpeat ruumiit hohtavat kalvakkaa valoaan mustuuden pohjalla, kohmeista maata vasten.

---

tekotaiteellista paskaa