Aamulla lähdettiin klo 8 perheen kanssa retkelle. Kännykät jätettiin hotellille, ettei niitä hukata. Mihinkäs me niitä oltais tarvittu?
Mentiin minibussilla pienenmoiseen satamaan, jossa kerrattiin retken sisältöä.
Tarkotus oli lähteä veneellä merelle ja kiertää siellä pari tunnettua ja kuuluisaa saarta tutkien ja tarkkaillen.
Muistaakseni ei ehditty ensimmäisellekään saarelle, vaan päädyttiin katsomaan hienoa laguunia, jossa pyöri toistakymmentä muuta veneilijää. Paikallisia ja turisteja. Heti laguunin sisällä paikalliset retkivastaavat ihmetteli vedenpinnan mataluutta. Ne pääty siihen tulokseen, että on parempi lähteä laguunista.
Onnekas ajotus, koska laguunin sisääntulolla alko ryysis. Jokaikinen vene laguunin sisällä yritti päästä ulos, samalla kun tsunami iski. Onni oli siinäkin mukana, koska tsunami matkusti luonnollisesti vedenpinnan alla sinä hetkenä. Ainut - ja suurin - pelko tilanteessa oli voimakas vesivirta, joka laguuniin pyrki, vieden joitain (myös meidän) veneitä kallionseinämää kohti.
Kaikki veneet loppupeleissä pääs turvallisesti laguunista pois, samalla ku porukat ihmetteli, että mitä justiinsa oli tapahtunu.
Retkivastaavat huuteli veneestä toiselle, että mitäs nyt. Päätyi muistaakseni tulokseen, että parempi päästä rantaan.
Aurinko porotti, ruokaa ei luonnollisesti oikeestaan ollu. Vettä sen sijaan oli tullu otettua mukaan. Hartiat, niska ja päänahka palo, kun rannat oli suljettu (vaan eipä me siitä tiedetty ennen iltaa). Odoteltiin päivällä, keskellä merta, ilman minkäänlaista tietoa tapahtuneesta, sitä, että rannat avattaisiin ja me päästäisiin hotelleille.
Vaan rantojen avattua tuntien odotuksen jälkeen, oli ne möyhittynä, rantavesi hiekkasta, puuta, veneen osia, epämäärästä kamaa vedessä. Sisko (myöhemmin kerto) luulleensa nähneen myös ruumiin.
Sen jälkeen oliki koko päivä vientiä. Useiden rantojen kiinnolon takia. Päästiin kaupunkiin ja mentiin massan mukana ns. evakuointipisteille, vieläkään tietämättä mitään.
Päädyttiin mm. tietyn ravintolan edustalle nurmikolle ja asfaltille, josta mutsi löys ruotsinkielisen pariskunnan ja lainas heiltä kännykkää. Vaan surprise surprise, oli televerkot tukossa ja ainut tapa oli lähettää viesti. Ä:t oliki sitte å:ita, mutta ei sillä väliä. Sitte miettimään, että kenelle lähettää viesti.. EI MUISTA NUMEROITA!
Jonkun aikaa mietti ja muisti veljen kummitädin numeron (ainoana numerona), koska se oli tyyliin ensimmäinen numero, jonka se koskaan tallens omaan kännykkään. Onni onnettomuudessa.
Saatiin viesti Suomeen, että koko perhe kunnossa.
Vienti jatkui: Päädyttiin toiseen evakuointipisteeseen, jossa pyöri armeijan veijareita, vammautuneita ja siteissä yms. pyöriviä henkilöitä. Siellä myös tarjottiin leipää niille, jotka sitä tartti.
Siellä myös alko spekulaatiot tapahtuneesta: Tsunami.
Vaan eipä siinä kaikki. Kyseinen evakuointipiste oli liian täyteen ahdettu ja talo oli vaarassa kaatua painosta (kiitos Thaimaan arkkitehdit!). Evakuointipisteestä evakuoitiin henkilöt ulos nurmikolle, ettei talo kaadu. Haha.
Siellä oltiin niin pitkään, että oli iltapimeä.
Kuultiin myös, että rannat on niin pitkään kiinni, että ne saadaan "siivottua". Mutsi oli koko päivän syyttäny itteään tapahtuneesta. Nyt se alko sitten spekuloimaan, että rantojen "siivoaminen" tarkottaa varmasti ruumiiden yms. keräilyä.
About iltayöllä klo 22 päästiin hotellille takas. Oli aikamoinen matka sinnekin. Lava-auton lavalla (erittäin) ahtaasti istuen muistaakseni brittituristien kanssa, jotka suunnitteli seuraavana päivänä lähtevänsä kotimaahan. Avattiin hotellilla telkkari ja se aukas kieltämättä koko perheen silmät. Oma hotelli oli n. 100-150m rannasta. Vesi oli kuitenkin päässy hotellin kellariin ja tuhonnu sekä hotellityöntekijöiden puvut, että ruokavarastoja. Vaan eipä siinä ollu työntekijöiden kaikki murheet, kun omasiakin oli kuollu.
Jälkeenpäin kuultiin, että äidinäiti oli jo suunnitellu myyvänsä talon ja hoitaa perintöasiat vanhimmalle veljelle (joka ainoana - armeijan takia) oli jäänyt perheestä kotiin.