Kun tuska ja pelko iskee sydämeen ja mieleen, siitä ei eroon pääse... Se ajaa sut ahdinkoon, kunnes vajoaa.
Mä olen vajonnut. En näe valoa. Kaikki tuntuu turhalta. Mitä järkeä enää missään on? Se mikä minulle on/oli tärkeintä, on otettu pois. Miten silloin voi hymyillä? Minun hymyni on kuollut ja nauruni on kylmää ja kalseaa...
Onneksi on poikani... Hän pitää minut elossa. Antaa syyn seuraavaan päivään. Muuten olisin luultavammin jo poissa...