IRC-Galleria

Juhannus on tehnyt tehtävänsä ja työpaikan pihalla kävelee ihmisraunioita, harmaakasvoisia kaivonpohjantavoittelijoita. Taas tapoimme osan itsestämme. Taas luemme ruokalassa otsikot masentavat, on kuollut yksi ja toinenkin. Aika ennen juhannusta on valoa, iloa, tietoa tulevasta lomanpätkästä. Kun juhannus on ohi, taas kerran joutuu pettymään, tulos on taas negatiivinen. Ovat päiviä muiden joukossa, vaan kuitenkin päivä liikaa, yksi syy liikaa, toteuttamaan suomalaisten kansanperinnettä.

Mä sanon kertaalleen: juopuneisuuden ihanuus, se on kuin nuoruus. Ihanaa silloin kun se menee ohi. Mitään jatkuvaa ei osaa arvostaa. Alati pysyvä, substanssina oleva juopuneisuus on kirous, jonka kanssa elää yksin yhdessä ei kenenkään kanssa. Juopuneisuuden muuttuessa pysyväksi on ihanuus, uutuus ja mielihyvä kaikonneet, jäljelle jää kaulaan ripustautunut epätoivoinen ystävä. Tämä ystävä on mustasukkainen, katkera.

Samoin tallaan tuhkaisin jaloin pihan asvalttipintaa, sumeuden silmissä muidenkin nään, hitaan ilmeettömän tervehdyksen jaan. Jos joskus unohdun sille tielle, voi mut kadulta raivata, pois viedä. Tylsät silmät, hymytön hymy, jokaisella askelella entistä hymytyttöä tallaa. Lepoon kaivaten katson ihmisten jalkoihin, samaa onnea jokaiselle toivon ja hyviä vesivuosia, mehunmaistijaisia ja maitopäiviä. Viinapeijaiset tahdon muualle karkoittaa, on vaara jokaisen juhlan, voi iloliemi iloisenkin juhlan tahrata, peittää.

Toivon, odotan, aamua jona herään kurkussani kastepisara, joka kaiken anteeksi antaa ja unohtaa. Laitan siihen mielen demonit, oman itseni narrit, joita siiderin mukana sisälleni kaadan, kun terästetty miehuus ne minuun muokkaa. Kitkerä sana, pahana käy katse, on pellavaisesta tukasta vain pirunsarvi jäljellä. Tahto ei riitä enää tahdittomuuksiin, on kontrollin tarve tilanteessa kuin tilanteessa pakkomielteinen...