Ihan todella, lämpeän kaikkeen, ihmisiin, työhön, olosuhteisiin; kaikkeen uuteen, hyvin hitaasti! Ehkä en ole kovin vastaanottava ihminen, jos kestää kolme vuotta päästää joku aidosti lähelle. Voi kukkuu tätä mielen maniaa.
Sitäpaitsi välillä kammoan kaikkea uutta ja ajatuskin vain alkaa oksettaa. Niin kävi mm. viime viikonloppuna ja pakenin! Mitäs helvetin kultareunuksilla varusteltua tulevaisuutta mä oikein kädet levällään odotan? Tulta päin idiootti ja jalat käyttöön, ennen kuin istun harmaana pyörätuolissa ja kehittyy tajuttoman kokoiset käsivarret tuolilla huitelusta. Sitähän me emme halua! Ketkä me? En tiedä.
Tälläkin hetkellä mua oksettaa ajatus uudesta tulevaisuudesta. "Antaa sen tulevaisuuden tulla", kuinkahan monta kertaa on kuullut tuonkin lauseen lentävän, mutta miten väärän ohjeen se ainakin minulle antaa. Ei se tulevaisuus tule, jos ei sitä ota ja köpöttele tiukasti sitä kohti. Mitä sitten jos kääntyy sivupolulle, se voi joko oikaista tai kiertää, mutta yksi asia on varma: elämässä ei pääse taaksepäin, joten sekin polku kulkee oikeaan suuntaan: eteenpäin.
Ja kaikesta tästä loputtomasta päättelystä, järkeilystä ja ajatukseni virrasta, jonka vain yksin tonttu päässäni tietää, huolimatta MINUA PELOTTAA!