Oon pitkään pelänny ihastumisen tunnetta,
En ite ihastumista, vaan että petyn uudestaa.
Kerron tän sulle nyt, enkä huomenna,
koska jokainen päivä on lähempänä kuolemaa.
KUN PIENINÄ KAADUIMME ASFALTTIIN
NOUSIMME AINA YLÖS,
PYYHIMME KÄTEMME HOUSUIHIN,
EMME PELÄNNEET LIKAA,
VAAN POIKA- JA TYTTÖBAKTEEREITA .
EI TARVINNUT ESITTÄÄ MITÄÄN,
VAAN PYSTYI OLEMAAN OMA ITSENSÄ .
SUURIN SALAISUUS MINKÄ SALASIMME VANHEMMILTA OLI,
ETTÄ POISTUIMME KOTIPIHALTA TAI SANOIMME RUMAN SANAN .
TYTÖT JA POJAT LEIKKIVÄT JOSKUS KESKENÄÄN ,
MUTTA EIVÄT KOSKENEET TOISIAAN .
KAVEREIDEN KANSSA SUUNNITELTIIN YHDESSÄ KUINKA ISOINA
MUUTETAAN SAMAAN TALOON TAI OLLAAN IKUISESTI YSTÄVIÄ .
MUTTA TOTUUS ON, ETTÄ KUN SANOMME TÄMÄN,
SEN VOI KORVATA LAUSEELLA: "MIKÄÄN EI OLE IKUISTA"
MUISTATKO, KUN LUVATTIIN, ETTEI KUMPIKAAN SAA KUOLLA ENNEN TOISTA ?
ENTÄ NE KYYNELEET, SEN KUSIPÄÄN TAKIA ?
ENTÄ SE IHANA NAURU KAIKEN, SEN HELPOTUKSEN KESKELTÄ ?
MUISTATKO KUN NAURETTIIN YHDESSÄ ?
KUN VIETETTIIN KOKO KESÄ YHDESSÄ ?
KUN KERROTTIIN SALAISUUKSIA, MISTÄ KUKAAN EI TIENNYT MITÄÄN ? KUN OLIMME EROTTAMATTOMAT ?
Meidän aika käy vähiin, se on kohtaloo.
Sekotin mä taas unelman ja painajaisen, pinnan alta löysin toisenlaisen ihmisen.
Taas unelmat särkyy, kaikki menee paskaks hetkessä.
Mikä siinä on, että sun piti mennä muuttumaan toisenlaiseks? Mikä siinä on?
En tiedä kuka muuttui, tää ei oo sitä mistä rauhan saan. Sotkin unelman ja painajaisen.